Miksi lapsettomalle ei kerrota koko totuutta?

Minusta on tärkeää jakaa tietoa vanhemmuudesta, raksaudesta, synnytyksestä ja ihan kaikista niistä tunteista, joita näihin liittyy. Ihan rehellisesti ja oikeilla sanoilla.

Mutta ei kaikille. Tai siis ei samalla tavalla kaikille.

Törmään välillä tilanteisiin, missä lapsettomat utelevat jotakin vaarallisiin aihepiirehin liittyvää. Tällöin pitää nopeasti päätellä, mitä kuulija mahdollisesti ihan oikeasti haluaa tietää ja toisaalta, kestääkö hän totuuden.

Esimerkiksi viimeisillään raskaana olevalle esikoistaan kantavalle ei kannata kertoa niitä tiettyjä tikkausjuttuja perinpohjin. Tai mitä tahansa holtittomia limajuttuja. Kokekoot ne itse. Äärimäisen hauskaa on sen sijaan jakaa esikoisensa jo pullauttaneen tai tosikoistaan odottavien kanssa ne pahimmatkin roisketarinat. Mieluiten julkisessa paikassa, valkkarilasin äärellä ja niin että naapuripöytien seurueita nolottaa. Tällöin pistetään traumat jakoon hyvällä huumorilla.

Esikoistaan odottavalle tekisi kuitenkin mieli vinkata varsinaisten ällöjuttujen sijaan mitä tuleman pitää. Vaikkapa esimerkiksi tunnerintamalla. Mitä käy lpasen tullessa parisuhteelle, omalle kropalle, omalle ajalle ja kuinka sitä oikeasti joutuu luopumaan kaikesta ja toisaalta saa niin paljon?

Tämä teema jäi pyörimään mieleeni, kun tapasin viime viikolla paikallisen kerhon kerhovetäjän, joka tahtoi puhua kanssani vauvahommista. Liekö kyseessä ammatillinen kiinnostus vai mitä (hän oli paikallinen sosiaalityöntekijä), mutta keskustelu kääntyi aika henkilökohtaiseksi. Jos nyt tällä tankeroenglannilla siihen voi kuvitella pääsevänsä.

Hän kyseli miltä tuntuu olla vanhempi ja mitä tunteta siihen kuuluu. Haveissa oli selvästi oma vauva, kenties piankin.

Nuori naishenkilö oli lähinnä huolissaan siitä, jaksaako tai osaako hoitaa tulevaa hoitaa lastaan oikein. Kuinka vaippaa vaihdetaan jne. Yritinkin kertoa että ei siinä hoidossa mitään ihmeellistä ole. Vaipanvaihto on parin päivän jälkeen jo sellaista arkirutiinia, että sitä tekee unissaankin. kirjaimellisesti.

Vaikeinta on sen sijaan oman pään sisällä.

Erehdyin kertomaan hänelle aika ronskisti toisaalta kituuttavasta rakkauden tunteesta ja toisaalta vihasta omaa lasta kohtaa. Siis siitä epämääräisesta tunteiden skaalasta jotka ainakin itse kävin läpi, ja käyn edelleen. Sanapareikseni valitsemani love & hate kolahtivatkin tyyppiin niin voimakkaasti, että hetken jo luulin saavani Quebeciläiset sossut perääni.

Sanani pistivät hänet selvästi mietteliääksi. Liekö täällä erilainen puhetapa äitiydestä vai huonosti asetetut sanani, mutta jouduin kovasti pehmentelemään lauseitani. Kerroin hänelle, ettei viha tee kenestäkään huonompaa äitiä, kunhan se ei ole jatkuva ja alati päällimmäinen tunne. Mutta sille ei vain voi mitään, että omaan lapseensa turhautuu ja omaan tilanteeseensa täyshoitajana aina aika-ajoin.

Yritin myös hahmotella hälle, että kyse on mielestäni pikemminkin siitä ihmeen näkymättömästä superäiti tai ideaaliäiti roolista, minkä viittaa kannetaan äitien harteilla suht universaalisti. Äidin ja lapsen välillä ainoastaan rakkaus on sallittua.

Kunnes todellisuus iskee.

Äitinä oloon kuuluu kuitenkin kaikkia tunteita, kauniita ja rumia, välillä tosi rumia. Näitä lapsettoman on ehkä vaikea kuvitella saatika asettua kertojan rooliin?

Tämä on kuitenkin seikka, josta toivoisin puhuttavan enemmän. Myös niiden ja etenkin niiden kesken kenellä lapsia ei vielä ole. Veteraanimutseilta tämä pähkäily jo sujuu ilman viinilasillistakin, eikö?