Käsityöpajani käynistyi muutama viikko takaperin pariksi tunniksi. Tuloksena oli Inkkariteltta, tai ainakin jonkinmoinen yritelmä Tiipiistä. Kädentaitoni eivät nimittäin aina ole linjassa innostukseni kanssa.
Itselläni oli vastaava pienenä. Mökillä ollessame oli mitä siisteintä pistää tiipii pystyyn jonnekin ja leikkiä majaa ja kotia metsän siimeksessä. Tiipii oli fantastinen.
Tästä sokaistuneena tartuin ohjeeseen, joka on kotivinkistä vuosien takaa. Ohjeesta sanottakoon, että ei se nyt oikein jotenkin toimi vaikkakin lopputulos on kuvissa kaunista jälkeä. Tai sitten en vain osaa ommella.
Toisaalta tukenani ovat muut äidit erinäisillä keskustelupalstoilla, jotka ovat yrittäneet seurata saamaa ohjetta. Lopputulema näyttää olevan kaikilla sama. Valmista telttaa joutuu tuunaamaan vielä hieman lisää omilla virityksillä. (On niitä onnistuneitakin, mutta prosentuaalisesti vähemmän, sillä luulen että epäonnistuneet yritelmät vain yksinkertaisesti jäävät julkaisematta...)
Teltan kangas nimittäin meinaa tipahtaa ja liukuu keppejä myöden alaspäin. Yhtälailla ongelmaksi mudostui teltan pystyssä pysyminen. Kun yhtä jalkaa tökkäisee, mikä on puolitoistavuotiaalle ja sen tarhakavereille aika tyypillinen tapahtuma noin viiden minuutin välein, romahtaa koko komeus. M o n t a kertaa päivässä.
Koti-insinöörimme yritti kaikin tieteen keinoin ratkaista ongelmaa, mutta tuloksetta. Insinööritaidot ja lastenhommat eivät aina osu yksiin. Onneksi meillä on insinöörin lisäksi myös viisaita naapureita. Naapurin äiti-ihminen tuli sattumoisin kylään, tokaisi että juntatkaa pehmeä fudis teltan katolla törröttävien keppien väliin niin se pysyy pystyssä. Tadaa ja teltta pysyy kankaineen päivineen tiukassa asennossa.
Nyt meillä mennään piiloon noin tuhat kertaa päivässä ja jonkun täytyy tulla aina etsimään piiloutujaa sen tuhat ja kaksisataa kertaa minuutissa. Että en nyt sitten oikein tiedä voiko tätä huippusiistiä majaa sittenkään suositella rakennettavaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti