Uudet puheenaiheet

Sitä on joku hassu leima otassa, kun on lapsellinen. Sellainen hassu leima, joka houkuttelee kanssalapseilijoita tulemaan luokseen ja kertomaan lapsiin liittyviä asioita. Leima suorastaa viettelee kaikki myötäelävät vanhemmat paikalle jakamaan oman kotinsa itkuista, räkäistä, unetonta, uhmaikäistä, tarhaan astuvaa, hiekkaa popsivaa, täydellistä äiti/isi-ihmistä suorittavaa tarinaa.

Siis eikö puhuttaisi välillä vaikka säästä?

Myönnetään, että tempaudun itse helposti mukaan kollektiivisiin "sain lapsen ja elämäni muuttui" -traumatarinoihin, mutta ettäkö joka päivä. Ja koko ajan.

Sama homma oli raskaana ollessa. Maha toimi magneettina kaikille raskaudesta haavelileville, sen kokeneille tai sitä vältteleville.

Lapsen tullessa sitä vain jotenkin kummallisesti imaistuu johonkin "oikeat aikuiset" ryhmään. Yhtäkkiä sitä on eksperrti korvatulehduksissa, välikausihaalareissa, sormiruokailussa, pamperseissa, nenäimureissa, supoissa ja vaikka ties missä. Miltei mihin tahansa pienlapsikeskusteluun voi heittää soppansa sekaan.

Ja toimii se toisinkin päin. Niille, kenellä ei ole lasta ta haavettakaan moisesta on ehkä hieman vaikea kaataa lapsellisen elämää, sen suolaa ja sokeria. En millään saa heiltä komppaavia hymistelyjä kertoessani niskakakasta tai tahtoraivareista.

Mutta silti, eikö puhuttaisi jostain muusta. Edes välillä.

Parasta sielunhoitoa on ollut koko äitiysaikani tietenkin ystäväni ja kanssakärsijäni äidit, mutta ehdoton tuki on ollut ihana lapseton siskoni, jonka viikonloput koostuvat vielä bileistä ja skumpasta. Kiitos, että et ole aina puhunut lapsellisia kanssani vaan ihan vain tavallisia  =)