Meillä on kotona nykyään melkein kaksi äitiä. Tai siis vanhempaa, jotka molemmat huolehtivat lapsen asioita ihan oikeasti ja omatoimisesti eikä niin, että toinen kulkee perässä ja naputtaa mitä pitäisi tehdä.
Töihinpaluuni myötä myös isäntä on saanut viettää omatoimista aikaa tytön kanssa. Olenkin visusti pitänyt huolta siitä, etten kirveelläkään ohjeista yhtikäs mitään aamulla ennen töihin lähtöäni. En mitään, vaikka huomaan ettei jääkaapissa ole maitoa tai ruokaa, varastossa vaippoja tai haalari pesussa. En ohjeista. Oppikoot itse ennakoimisen jalon taidon. Sitä olen ainakin itse joutunut harjoittelemaan viimeisen vuoden.
Ja kas, arkihan se sieltä pölähtään vastaan, kun astun töistä kotiin. Asunto ihanan sotkuisena, vauva eikun taapero, ihanan kylläisenä ja pirteänä ja isäntä räjähtäneenä. (...ahaa, tuoltako näytin itse viimeisen vuoden ajan...). Homma hoituu näköjään ilman äitiäkin!
Vastuun tasapuolisesta jakautumisesta on tietenkin seurannut naputusta kääntymään yllättävään suuntaan. Saan nimittäin itse kuulla kunniani jos jätän likaiset aamiaistiskit pöydälle hiippaillessani vähin äänin töihin, tai kun en ole muistanut aamuhorteessa kuivata vessan lattiaa.(ymmärrän tän metsä vastaa kun sinne huudetaan vinkin).
Onkin ollut hauska nähdä kun isäntä ottaa kotiemon roolin, tietää kellon tarkasti koska tulee seuraava ruoka, koska vaippa täytyy vaihtaa tai pottailla, millaisen unet neiti on nukkunut ja mikä on sen perusteella päivän ennuste iltakiukulle.
Näinä isän kotipäivinä olo tuntuu hyvin pihalla olevalta perheen arjesta. Suorastaan jotenkin isämäiseltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti