herr doctor bitte

Kun ipana oli huutanut kaksi yötä putkeen, tuhonnut miltei joulusta asti jatkuneet ah niin ihanien yöuniemme putken päätimme mennä lekuriin.

Mikä hemmetti sitä nyt vaivaa? Flunssaa ei näy, ei rään räkää, pientä aivastustakaan. Mutta kun kuume toisena yönä nousi 39 asteeseen oli kertakaikkiaan toimittava.

Pikkujättillä haloo? Lastamme ei vaivaa mikään, mutta päätimme nyt silti tulla käymään lääkärissä. Vappukin on tulossa ja talo täynnä vieraita, emme haluaisi että lapsemme riekkuu siloin pitkin yötä. Nyt olisi aikuisten vuoro.

Herr doctorhan ryhtyi toimiin ja kurkkasi korviin, tadaa, äkäinen korvatulehdushan se siellä muhi. Fak.

Se siitä vapusta. Juomana on nyt simaa kuohuvan sijaan ja antibioottia yhdelle. Vieraat on peruttu ja kasa ruokaa odottaa jääkaapissa. Näin sitä välillä lapsiperheessä.

Jos ollaan oikein rohkeita, suunnataan huomenna Ullikselle. Pitäähän vappupalloa ja valkolakkia päästä ulkoiluttamaan.

Tässä on meidän pipipää, elämänsä ensimmäisestä korvatulehduksesta ja kuumeesta kärsivä murmeli, joka ei ole pipi päivisin, vain öisin...

Mökkeilijä ja vauva

Ah, olen mökki-ihminen. Rakastan rauhaisia terassihengiluja, grillaushetkiä, saunomista ja uimista, luonnon metakkaa ja ennen kaikkea yksinolemista jne. Mökillä sielu lepää.

Tai siis lepäsi. Joskus vielä 8 kuukautta sitten.

Saimme ystävättären kanssa grande buenos idean pakata 8kk muksumme ja itsemme mökille yhdeksi yöksi. Mökki sijaitsee 100 kilsan säteellä ja on talvilämmin. Helppo homma.

So not. Mökille lähtöä edeltävänä yönä ystävältäni alkoi sadella tappavaan tahtiin viestejä. Muksu huutaa. Huutaa edelleen. Suppoja kehiin. Ja vieläkin. Viimeinen viesti oli aamu viideltä. Aika lääkäriin on varattu. Diagnoosi. tuplakorvatulehdus.

Mutta eipä hätää, ystäväpiirissäni näitä muksuja ja epätoivoisia kotiätejä riittää, siispä toinen äiti kehiin päivää vanhemman muksunsa kanssa. Ja menoksi.

Ruokakassiin oli pakattu ihana fatcamp. Makkaraa, ranskalaisia, sipejä, limua, karkkia, juustoja ja keksiä. Terveellisin ostos taisi olla luomutuoremehu. Ja tietty punaviiniä.

Perillä oli ihanaa, aurinko paistoi ja elämä hymyili, muksuille perustettiin vaipanvaihtopiste ja punkku korkattiin.

Ensimmäinen tenkkapoo tuli siinä, kun tavarat piti saada autosta mökkiin. Näky oli koominen, kun kaksi mammaa kanteli tavaroitaan autosta, kassi kerrallaan ja räkänokka roikkuen molemmilla toisessa kainalossa.  Seuraava dilemma oli, kun jomman kumman piti päästä vessaan. No, kyllä kaksi muksua hetken menee yhdenkin äidin silmän alla. Mutta entäs sitten, kun pitää pedata sängyt, tehdä sapuskat ja tiskata, tehdä polttopuita, sytyttää sauna ja takka?

ARGH! Tänne tarvitaan joku mies! Tai nanny!

Hommasta selvittiin, pienellä kekseliäisyydellä ja luojan kiitos ei vielä niin vikkelien lasten ansiosta. Omani ainakin tapitti kummissaan terassilla istuen, kun mutsi kävi kyykkimässä säännöllisin väliajoin pihan nurkassa, puskan takana.

Mökillä oleminen tulee siis tästä lähdin olemaan hieman vähemmän rauhallista ja tarvitsee lisävoimia, mutta edelleen, kyllä siellä sielu lepäsi. Ehkä jopa murmelinkin.

Kun ei ei tarkoita vielä ei

VOi PrRRkL!
Ei ota sitä! Se on äidin!
Elä mene sinne! Älä laita sormia sinne! EI VEDÄ SIITÄ!

ET TARTU SIIHEN LUSIKKAAN KUN SIINÄ ON MUSTIKKAPERKELEENSOSETTA!

Mikään ei tehoa, onko lapsi kuuro vai auktoriteettini olematon?
Ei. Se vaan ei tiedä mitä tarkoittaa ei. Ja mitenkähän se nyt sitten tolle opetetaan? Mieluiten niin, että se menee perille.

Olen yhden sekarotuisen terrierirkin kouluttaneena koettanut lähestyä lasta eri metodein.

Yksi niistä on lempeä ei. Tai oikeastaan elä mene sinne, se on isin kenkä. Ja lapsi nostetaan sivuun.

Toinen tapa, myöskin lempeä, on nappasta lapsi touhuamaan jotakin muuta mielenkiintoista asiallisen ei -sanan jälkeen.

Kolmas tapa on ei enää niin ystävällinen, tiukka ei ota, ja jäädään viereen vahtimaan ettei homma toistu.

Neljäs tapa on villin koiran kouluttajalle liiankin tuttu. Karjutaan eläimellisesti EI ja menetetään hermot.

Ja arvatkaas kuinka monta kertaa sitä on oltu viime aikoina lempeän ei:n kannalla, varsinkin kun lapsi on oppinut ryömimään. Ei piirunkaan vertaa. Mutta ei se EI siltikään mene perille. Ei edes lahjomalla (koirankouluttajan enemmän ystävällinen tapa ilmaista ehdoton tahtonsa karvakuonolle).

En kestä. Koira oli niin helppo kouluttaa tai saada hiffaamaan oikeat urat, mikä miellyttää omistajaa ja mikä ei. Lapsi sen sijaan tuntuu viis veisaavan sillä, mikä miellyttää äitiä. Oma tahto Uteliaisuus menee edelle vaikka kuinka maanittelisi.

Mikä siis avuksi kun hermot menee joka päivä, noin tsiljoona kertaa? Tuleeko siitä ei:stä koskaan yhtä ehdotonta kuin sisäfilepihvi omistajan lautasella?

Mun äiti on parempi ku sun äiti

Inhoan sitä tunnetta, kun itseä tulee vertailluksi äitinä johonkin toiseen supermutsiin. Siinä saa aina takkiinsa. Ja vertailukohteen ei edes itseasiassa tarvitse olla supermutsi, ihan tavallinenkin riittää saamaan aikaan "mä en ikinä pysty tohon" -tunteen.

Erityisesti karvani nousevat pystyyn ja koen vuosisadan huonoa omaatuntoa, käydessäni anoppilassa. Hän jos kuka on vuoden mutsi palkinnon voittaja, joka vuosi ja edelleenkin, vaikka jälkikasvu on jo lähemmäs kolmea kymmentä ikävuotta täyttävä Isäntä.

Anoppini on ollut täydelinen, omistautuva läsnäoleva äiti pojallensa. Perheessä vallitsi perusjako, isä hankki rahaa, äiti oli kotona ja omistautui lapselleen, koko ruumiillaan ja sielullaan. Huonoja päiviä ei lapsen kanssa ikinä kuulemma ollut, vaan äitinä oleminen oli taivaallista. Edelleenkin hän hokee miltei päivittäin pojallensa "minun rakas poikani mantraa" - itse tulkitsen tämän ainoa lapsi -syndoomaksi, mutta anyway- ja on niiiiiin äitiä kun vain voi olla.

Tällaisille ihmisille on vain niin vaikea sanoa, että kotona oleminen vituttaa harmittaa välillä, ja itseasiassa aika usein. Ja kovaa.

Kun anoppini siirtää täydellistä äitiyttään omalle murmelilleni, palaa hihat. Olo on epätodellinen, kun mummi rientää kontalleen lattialle ja lässyttää, pussaa sekä hellii lapsenlapsensa pilalle. Itse katson vierestä, kuinka mummi on parempi äiti lapsenlapselleen, kuin minä lapselleni.

Ystäväiseni lohdutti minua ja kehotti viisaasti unohtamaan muut pyhät äitimaria kuvatukset ympärilläni ja keskittymään omaan äitinä olemiseen. Siihen ainoaan oikeaan ja parhaaseen, siihen minkä osaan. Vertailu ei kannata, sillä äitiys on uniikkia.

Omat leluni

Onko kenelläkään muulla himoja saada lapsensa leikimään omilla leluilla? Siis lapsuutensa leluilla, äidin oman lapsuuden?

En tiedä johtuuko tämä äitini keräilijäluonteesta, jonka olen saanut perintönä vai mistä ihmeestä, mutta olen hamstrannut kaikki löytämäni vanhat leluni ja tarjoilen niitä vuoron perään murmelille.


Siis melkein tyrkytän, sillä murmelin sänky on vuorattu vanhoilla unileluillani. Ja niitä on paljon. Varastossakin asti odottamassa. Sekä isossa korilaatikossa lastenhuoneen nurkassa.
Katselenkin usein into piukeana, kun ipana pyörittelee vanhaa äitiyspakkauksen helistintä. joka on minun vanha. Kiitos äitini, joka sen säästi. Tai kun ipana oppi mitä tapahtuu, kun vetokoiralelun narusta vetää. Se tulee luokse. Ja se myös on minun vanha. Minäkin olen aikoinaan oppinut
saman lelun ansiosta saman taidon.

Murmeli on minimii. Enkä pääse siitä yli enkä ympäri. Sen on siis ihan pakko ihastua samaan unileluun, harmaaseen unihiireen, mitä itse pyöritin. Tai sitten ei, sille tuntuu maistuvan paremmn äitini skotlannista raahaama lunni -pehmo. Sen on myös vähintäänkin maistettava niitä helistimiä, mitä olen itse pureskellut. Näin varmistetaan sukulaissuhde, ei verisitein, vaan lelusiten.

Ja sama pätee vaatteisiin. Ihastelin, kun omista lapsuuden kuvista tutut potkarit tai haalariverkka-asu olivat murmelin päällä. Viis kulumista ja tahroista. Se oli legendaarista, historian siipien havinaa.

Rakastankin sitä, kun tavaralla on tarina ja historiansa. Se on jotenkin enemmän, kuin kaupasta saa ostamalla.  Ja okei, jotkut omat kasari vauvanvaatteeni tai siskoni  ysärit olivat  vain niin jäätäviä, että pompautin ne ihan suosiolla seuraavalle sukupolvelle. Ihmetelkööt siellä sitten, mihin mummi ja kummitäti on oikein pienenä puettu...

Joka tapauksessa olen itse ollut pienenä varsinainen lelumonsteri. Sänky oli niin tukossa pehmoista, että en itse mahtunut nukkumaan siellä. Varsinainen turkiskuoriaisten unelma. hihkuinkin onnesta, kun äitini kaivoi vintistä raskauteni hurmiossa kaikki vanhat leluni, pehmot, parkkitalon autoineen, muhu-auton, kirjat, disneylinnan, Mika-Aapelin jne.
Nyttemmin, isännän tultua taloon, jäljellä on enää yksi. Ja sitä onttu ei saa. Rakkaista rakkain. Se on niin kulutettu, että pumpulit pursuavat pihalle. Sekin on hiiri. Ja sen kaksoisolento, äitini aikoineen rakkaimman leluni hukkumisen varalle ostama, on erään pinnasängyssä.

Bloody sunday

Ipana kölli eilen tutussa iltakylvyssään, loiskutteli vettä onnessaan, kunnes yhtäkkiä. UAAAAAHRGH! Eikä huudosta tullut loppua.

Ipana oli pakko nostaa kuivumaan ja iltakylpymaestrolla (isäntä) alkoi tulla tuskanhiki rauhoitellessa. Lopulta syy selvisi ja isäntä kustui vakavana kylpuhuoneeseen. Ipanan suu oli veressä. Punaisena. Haavoittuneena.

Verta. Lapseni vuotaa verta. Pieneen vauvaani sattuu. Mitä nyt tehdään?

Pienen shokin omaisen hiljaisuutemme jälkeen älysimme rauhoittaa lapsen ja tutkia tilannetta tarkemmin. Typertyneenä verestä, joka ei jotenkin mitenkään kuulunut puhtoisen vauvani olemukseen, kurkin ipanan suuhun.  En todellakaan ole mikään verikammoinen, mutta tilanne oli jotenkin epätodellinen. Ei nyt ihan elämä vilissyt silmissä, mutta melkein jotain sinne päin.

Ikenessä, kahden maitonarskuttimen vieressä oli pikkiriikkinen viiltohaava. Syynä oli kylpylelu, pirkkavanupuikkojen pyöreä säilytysrasia, josta on vaan niiiiin kiva kaadella kylvyssä vettä. Reuna oli ollut terävä ja intohimoisen maiskuttelijan ikenet liian pehmeät.

Ei siis mitään vakavaa, todellakaan, mutta meidän perheellemme iso askel. Pipejä tulee tästä lähin lisää ja paljon ja varmasti paljon vaarallisempiakin. Täytyy pohtia miten tilanteessa toimitaan ja luottaa siihen, että järki pelaa jos murmelaadi joskus ilmiintyy luokseni päälaki veressä jonkun kohelluksensa jälkeen.

Silloin toimitaan, ei kauhistella. Eikä pyörrytä tai jäädytä.

Iltarutiini

Nyt tulee mielipide. Iltarutiinit tulee olla. Ja ne on pidettävä lyhyinä. Näin on kaikilla mukavaa ja nukuttaminen on helppoa.

Jos vain mahdollista. Ja jos se onnistuu. Lapset eivät ole koneita eikä kaikkien lapset samanlaisia. Mutta anyhow.

Meillä iltarutiinit onnistuu ja osataan. Kerronpa siitä, koska se on ihan mieletöntä.

Taustammehan on aurinkoinen murmeli, aina hyvän tuulinen, paitsi nukkumaan mennessä. Kärsimme jäätävästä ensimmäisestä kolmesta kuukaudesta. Lapsemme ei mennyt nukkumaan vaan huusi alkaen kuudesta illalla. Ja ei sillä ei ollut koliikki, refluksi tai muu vastaava. Se vaan ihosi nukkumaan menemistä.

Oman sängyn narahdus lasta laskettaessa sai aikaan heräämisen ja raivon, vaikka luulimme tajun olleen kankaalla jo tunnin. Lasta syliteltiin, heiluteltiin, syötettiin, kapaloitiin, laulettiin, epätoivounikoulutettiin jne. EI toiminut.

Pidimme kuitenkin raivopäisesti kiinni rutiineista. Kuuden jälkeen tv hiljemmalle, valoja sammuksiin, tietyt valot jätettiin päälle, seiskauutiset, yökkäri, joka iltainen kylpy ja nukkumaanmenoyritys (nro 1-78 000 / ilta).

Kun vihdoin kolmen kuukauden jälkeen tungimme rääkyvälle ipanalle tutin suuhun tuli hiljaisuus ja homma alkoi rullaamaan. Ja on rullannut siitä päivästä asti joka ilta yhtä täydellisesti. Tutti on tätä nykyä vaihtunut kahteen sormeen mutta mitä sen väliä. Meillä osataan mennä nukkumaan.

Taikasana ovat tiukat rutiinit. Näinä päivinä meillä rauhoitutaan puoli seiskasta alkaen, edelleen tapitetaan seiskauutiset, jonka jälkeen isi kylvettää ipanan. Se on isännän yksinoikeus, johon olen puuttunut vain isännän ollessa reissussa (en siis toisin sanoen oikein osaa edes kylvettää lastamme!!). Kylvyn jälkeen tulee yökkäri ja siihen heti perään pullollinen maitoa ja sänkyyn. Ei taputteluja, lauluja mitään. Sinne se jää, joskus huutelee, useimmiten on hiljaa.

Ja hommaan alkaen kylpyyn menosta menee 15 min (tätä ihmettelevät niin mummit, kummit kuin kaimatkin).


Kärsimystä seuraa sittenkin valkeus, ah.

Hyvät ja huonot päivät

Toiset päivät lentää selällään, toiset päivät toimii huonommin. Jep. Ylämäki alamäki, keskisouraa vaaterissa olevaa tietä ei lapsen kanssa taida ollakaan.

Eilen suotiin, siis kaksihampainen hirviöni soi, minulle mitä ihanimman päivän. Aamulla herättiin nauraen, nostin sängystä mysteerisesti yön aikana jalkopäätyyn kippuraan päätyneen jälkasvuni olalleni ja starttasin aamun suuntaamalla vaipanvaihtohon.

Vaipoissa ei ollut odottamassa sitä tavanomaista ei niin ihanaa tervehdystä. Aamiainen meni alas ilman draamaa, samoin päivällinen lounas ja itseasiassa koko paletti. Välissä leikittiin, naurettiin ja minäkin vaihteeksi ihan kyynelissä. Ihanaa kun oma muksu jo osaa naurattaa ja saa repeilemään!
 
Unetkin meni putkeen, äidille suotiin 3 tunnin päikkärit ja omaa aikaa since viime joulukuun.

Tuntui, että muksu oppi yhden päivän aikana kymmenen uutta temppua ja oli inhimillinen, et vain huutava, ruokittava, kasvatettava kasa. Välillä se kävi äidin sylissä kaulailemassa ja taas mentiin. Mahtavaa.

Ja sitten tänään. Ei aamupalaa, ei päikkäreitä, ei ruokahalua, ei leikkimieltä. Kitinää kitinää kitinää. Iltapullokaan ei mennyt kuin taistelemalla alas. PRKL! ja isäntäkin prkl oli koko prkl päivän prkl poissa. Prrrrkl.

Onneksi eilen oli hyvä päivä, niitä jaksaa sitten odottaa lisää, koska on ne vaan niin siistejä. Siis ihan tajuttomia.

Ätätätätäti

Murmeli on oppinyt ensimmäisen kunnollisen konsonanttinsa. Se on T-kirjain. Ja kun siihen lisää muutaman merkittävän vokaalin niin sehän tarkoittaa äiti. Siis ihan ilmi selvästi.

Miss sunshine on aivopestävässä iässä. Kun tuttavaperheemme kolmiviikkoa vanhempi lapsi oppi hokemaan äti ja appa (pappa) pilkahti ilo silmissämme. Meillekin lisää puhetta kehiin!!

Tästä alkoi aivopesu, joka on jatkunut jo viikon verran. Lisäsin päivittäiseen repetuaariini aivottomat hokemat "äiti antaa ruokaa", "äiti tulee kohta", "äiti on tässä", "äiti pesee hampaita" jne, hoin muutenkin pari ylimääräistä äitiä päivittäin ja kehotin lasta toistamaan perässäni Ä-I-T-I ja kas, viikonloppuna sieltä ilmestyi se arvokas T.

Nyt kun ipanan nostaa sängystä heräilemän, odottaa sängynpohjalla jalkopäähän yön aikana kierinyt hymynaama, joka kiljaisee ÄTÄTÄÄTÄTÄ! Ja kun oikein pitkään ja hartaasti toistan nykyistä kutsumanimeäni tulee lapsosen suusta pieni ja vaimea, miltei kuulumaton "- - ti". Siis onko tämä nyt se äidin esiaste? Voiko tätä tulkita toivonrikkaasti johonkin suuntaan? Puuhuuko pikku einsteinimme jo?!

Myös isi on aloittanut aivopesun. Tätä on toistaiseksi seurannut se, että muksu vain suhisee ja kuiskailee.

Hiiiiop ja vinkusika!

Pääsiäisenä tapahtuu muitakin kuin kirkollisia ihmetyksiä. Johtuneeko tämä suklaamunien övereistä energialalauksista vai mistä, mutta murmeli lähti eteenpäin!

Kolmen, tai siis neljän kuukauden vatsallaan olemisen jälkeen se on vihdoin tajunnut, että eteenpäin kuuluu ja tuleekin tässä elämässä mennä. Suorituksessa on kylläkin vielä hieman parantamisen varaa, sillä eteenpäin mennaa käsillä vetäen, puoli metriä kerrallaan, maksimissaan kokonainen.

Mutta ai että tämä talo on täynnä ylpeitä vanhempia ja videokamera on jo täynnä videoita tapahtuneesta.

Koomisinta tässä touhussa on se, että ei ipana edelleenkään luovu perusasennostaan, eli takajalat ylhäällä maasta potkien, etujalat ilmassa viuhtoen, muuta kuin koiran lelun takia. Koiralla nimittäin on vinkusika, jota ipana himoitsee. Jos se on lattialla, tarpeeksi lähellä niin jo läks!

Nyt täytyy sitten heittäytyä itse pitkälleen maahan ja tarkastella lattiatasolta mihin kaikkialle sormet voi tunkea, mihin voi tukehtua ja mikä on liian ällöttävää lapsen suuhun mentäväksi. Esim. koiran lelujen kanssa on suuri kysymysmerkki. Niitä kun en rakki raasulta viitsi viedä, kun se ei muutenkaan saa enää huomiota.

Pitääkö tässä sitten kestää ajatusta, että tennispalloissa on kahdet hampaanjäljet?

Aurinko

Aurinko pistää naurattamaan meidän pikku tyttöämme. Mitä kirkkaammin päivänsäde osuu silmiin, sitä varmempi hymy. Kevät Kesä on tulossa, eikä pieni nuhakaan haittaa menoa!

kotiemoisi ja tunnustus

Lomalla ollessa isäntä alkoi oireilemaan pahanlaatuisesti. Oireet alkoivat hymysuin vauvan hoidosta, kakkavaippojen iloisesta vaihtamisesta, hotellin sängyllä köllimisestä, vauvan ryöstämisestä sylistäni.

Oirehtimisesta huolestuneena päätin avata keskustelun:

-Taidat tykätä olla Miss Murmelaatin kanssa?
-Kyllä tottakai.
-Siis tarkoitan kotona?
-Mmm kyllä.
-Ihan kahdestaan, ja hoitaa sitä?
-Niin kyllä.
-Tahtoisitko jäädä sen kanssa kotiin töistä?
-Hmm. Ehkä tahtoisinkin.
-Oikeasti!?
-Näin ehkä vähän haluaisin, jos se töiden puolesta onnistuu. Tuntuu että muuten missaa aika paljon murmelin kasvusta. Ei se ole kuin kerran pieni.

JAHUU!! Se on sairastunut taudeista pahimpaan eli vanhemmuuden ihanuuteen ja isyyden tärkeyteen.

Aloitamme siis molemmat osa-aikaisena syksyllä työelämässä ja kotiemoina! Olen niiiiiiiin ylpeä isännästä.

                                                 *   *   *   *   *   *

Und doch. Danke schön meine freundin Ninni für dein Liebster blog Bekenntnis, tämä hommahan menee ihan kansainväliseksi kun saksaksi ruvetaan tunnustelemaan =)

Liebster tarkoittaa "rakkain" tai "rakastettu", mutta se voi tarkoittaa myös suosikkia. 

Liebster palkinnon ajatuksena on saada huomiota blogeille joilla on alle 200 seuraajaa.

Tunnustuksen säännöt:

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi sen sinulle.

2. Valitse viisi suosikkiblogiasi (joilla siis alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.

3. Kopioi ja liitä palkinto blogiisi.

4. Toivo, että ihmiset joille lähetit palkinnon antavat sen eteenpäin heidän viidelle suosikkiblogilleen!

 Terveisiä reissusta. Puhki ollaan. Ei sentään ulkomailla olemisen takia, vaan sinne menemisen ja sieltä takaisin saapumisen takia. Lennot olivat lievästi sanottuna haasteellisia. Yritä nyt itse sitoa itsesi ja 9kiloinen venkoileva ärtynyt makkara kiinni tuoliin vajaaksi 6 tunniksi.

Babybaskettiinkaan roikale ei enää mahtunut. Yli 68 senttisten ei kannata vaivautua. Siispä ipana nukutettiin mennen tullen sylissä vaihtelevalla menestyksellä. Kiitän kärsivällisiä kanssamatkustajia ystävällisistä hauskuutusyrityksistä... ja lentoemoja joille hätäpäissäni ja nälkäpaniikin tullen tiuskin, kun maito meni liian kuumaksi.

Mutta perillä oli ihanaa!

Ipanapaa vietiin pitkin kaupunkia rattaissa, kantoliinassa sylissä. Tahti oli sama, kuin niissä reissuissa kun lapsesta ei ollut vielä tietoakaan. Murmeli näytti nauttivan ihmisvilinästä ja sammui virikeövereihinsä kiitettävän tehokkaasti uniaikaan. Siis siihen samaan kuin suomessakin. Jäin käteeni rannekellon, joka oli murmeliajassa. Ja kellontarkka ipanammehan sitä seurasi.

Dubai sinänsä ei ollut ihmeellinen, ihmeellisempi kuin vaikkapa Bangkok, mutta tarpeeksi hurja meille. Ja rentouttava. Ihana saada toinen lapsen vahti vierellensä viikoksi. Ja se kun sattuu olemaan vielä oma Isäntä, niin avot. Rentouttavaa.

Lapsenvahtiapua olisi muutenkin ollut saatavilla. Paikalliset nimittäin läppivät ja sylittelivät murmelia pitkin poikin. Yhdessä ravintolassa tarjoilija tarjoutui ottamaan oonan keittiökierrokselle alku- ja pääruokamme ajaksi. Huutohan siitä tuli, mutta hyvä yritys.

Niistä varautumisista. Pakkaushysteriasta jne. Oli aiheellista. Kaikkea käytettiin. Paitsi tsiljoonaa ylimäääista ruokapurkkia, mitkä olin pakannut ihan vain varmuuden vuoksi. Kertakäyttöasiat (lusikat, ruokalaput, vaippa-alustat ja vaipat) olivat jumalallisia, lomalla vaihteeksi kulutus kunniaan. Kantoliinakin toimi kuin unelma. Murmeli nimittäin viihtyi hyvin rattaissa, mutta tilttasi välillä, jolloin kantoliina buuttasi matkailijan uuteen uskoon. Sitä paitsi isin kyydissä oli turvallista (ylpeä pääkantaja). Uv-uikkari oli mahtava. Samoin lasit ja pipo, kun suostuivat pysymään päässä.

Paras koko matkalla oli mukanani raahaama -isännän aluksi kritisoima - paksu aarrekidsin aarremetsä peitto. Se toimi pehmikealustana, lämmittäjänä viileissä kauppakeskuksissa, aurinkosuojana ulkona, valosuojana lentokoneessa jne. Suosittelen. Tulee käyttöä ensi kesänäkin.

Toiseksi paras asia olivat babywipesit. Monta pakettia. Ihan joka paikkaan ja hetkeen. Itselle ja vauvalle. Naamalle ja pyllylle. Nyt ja aina. Because you're worth it.

Turhin mukana roikkuva asia olivat pitkähihaiset bodyt. Asteita oli +37 ja mini pyyhälsi koko reissun hameissa ja yli-isoissa t-paidoissa sekä välillä pelkissä vaipoissa. Mitä turhia niillä vaatteilla kikkailemaan. Altaalla oltiin aina varjossa ja kaksi kertaa sipaisin rasvaa suojaksi. Kaupungilla haahuillessa vaunuilla peitto suojasi auringolta koko ajan ja kantoliinassa taas kuskattiin sateenvarjon alla. Kuin aurinkoa pelkäävän kiinalaiset konsanaan. Kevyillä varusteilla siis mentiin loppujen lopuksi.

Ai että oli mukavaa. Paitsi ne lennot. Ensi kerralla jonnekin lähemmäksi, mutta yhtä lämpimään.