Ruokailumme siirty uudelle levelille. Eilen kotiin kannettiin maissinaksupussi, maidoton, gluteiiniton, suolaton maissinaksu. Makuvaihtoehtoina tavismaissi ja mansikka. Kaappiimme päätyi se tavallinen versio.
Ja eikun kokeilemaan.
Tottakai muksuihin on koodattu syntymästä alkaen kuinka syödään korrektisti -koodi. Sellainen käyttäytymismalli, jossa heti osataan laittaa ruoka suuhiun nätisti. Tai ylipäätään suuhun. Siis kultareunaisen kuvitelmani mukaan ainakin meidän ipanapaan on istutettu tämä malli.
Ja taas sain todeta sen, että voinko olla vielä hieman enemmän väärässä.
Tai no, osa naksusta oli suussa - hetken- ja loput sitten kuolasta pehmenneenä otsassa, poskissa ja käsissä. Vaatteista puhumattakaan.
Ah kuinka tahmeaa!
Olisi se pitänyt arvata, että eihän ipana osaa syödä automaattisesti. Saman karvaan totuuden koin, kun tyttö siirtyi kiinteisiin. Ajattelin jotenkin, että senkun slusikkaa näyttää niin johan luukku aukeaa ja mangosose uppoaa. Olisi se uponnutkin makunsa puolesta, mutta kun suuta ei osattu avata. Vasta kuukauden yrittämisen jälkeen se sitten aukesi ja nykyään pysyy kiinni enää lähinnä tahdonnäytteenä.
Lapsen edessä tuntee maailman välillä niin monimutkaiseksi. Se vetää maton jalkojen alta aina niissä tilanteissa, joiden ajatteli olevan itsestään selvyyksiä. Ei niitä ole, kaikki on opittua. Ja se kuka ne opettaa on tässä tapauksessa oma äiskä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti