Mahassani asuu riiviö. Nimensä se on ihan omatoimisesti ansainnut, sillä joka kerta, kun lähestyn edes ajatustasolla huulillani viinilasin reunaa saan käskevän potkusarjan vatsaani. Irti lasista, vasta syksymmällä.
Riiviön kanssa oli hiljattain toiset treffit. Ihan kasvotusten. Tai siis melkein, koska ultralaite oli välillämme tulkkina. Riiviö asustaa mahassa pää alaspäin vasemmalle suunattuna. Ultrassa sain ahaa -elämyksen ja ymmärsin, että siksi ne potkut myös tuntuvat aina vain oikealla puolella. Juuri ne jättipotkut, jotka säikäyttävät välillä Isännän, ja joiden voimakkuudesta päätellen Isäntä veikkasi sitä pojaksi. Siitä siis myös yksi syy nimittää keskenkasvuista Riiviöksi.
Riiviö kölli ultrassa hiljaisena, eikä onneksi pitänyt joka iltaista zumbatuntiaan mittausten aikana. Vähän se heilutteli jalkojaan ja käsiään, mutta sympaattisen maltillisesti. Oli hauska nähdä, että mahassa liikkui jokin ihan omaa tahtiaan.
Ultratäti oli Pohjanmaalaistaustainen rempseä nainen, joka mittasi riiviön strategisen mitat asiallisesti. Täti nauratti tulevia vanhempia tokaisemalla, että laiha ja pitkä luikku sieltä on tulossa, kuten vanhempansakin näemmä. Hauskaa, että lapsemme ensimmäinen vanhempiinsa yhdistävä piirre on pitkä ja puikulanomainen kroppa. Otan osaa. Täytynee myös ostaa vauvan vaatteita, jotka ovat sitten isoimmasta päästä. Mahtuukohan se edes suvun vauvakoppaan nukkumaan?
Eniveis, pohjanmaalaisella tarkkuudella tehdyn ultran jälkeen huokaisimme helpotuksesta. Kaikki oli hyvin. Kuin merkiksi Riiviö pullisteli vielä habaansa näyttävästi viimeisessä kuvassa, josta Isäntä oli heti ylpeä. Siinä riittää elinvoimaa yllin kyllin.
Kotimatkalla herkistyin, meille tulee vauva.
Myöhemmin kotona fiilisteltiin vielä ultratädin antamia kuvia. VAuvalle on kummallisen iso otsa tulossa, mutta nenä on söpö ja siro. Pieni se on vielä kuin kirppu, mutta kasvamaan päin ja jo nyt ihan oikean vauvan näköinen. Laiha luikku. Meidän oma.
Rv 23
Ps. Sukupuolenkin saimme tietää, mutta siitä oliko Isäntä oikeassa potkujen suhteen, kerromme vasta syksyllä...
tiistai 19. huhtikuuta 2011
perjantai 15. huhtikuuta 2011
torstai 14. huhtikuuta 2011
Omaan napaan tuijotellen
Minulla on ollut kaunis napa. Sopivan syvä, uurteinen ja sileä. Nyt se on saamassa uuden olomuodon, mikä hieman hirvittää.
Napani on suureksi järkytyksekseni punkeamassa ulos. Se on viime viikkoina huolestuttavasti madaltunut (ja laajentunut!!). Napa ei enää ahmaise sisuksiinsa etusormeni ensimmäistä niveltä, vaan korkeintaan sormen pään. Lisäksi navan tasainen pohja on saanut uudeksi piirteekeen kuhmun. Pieni kumpare näyttää siltä, kuin jotakin olisi kampeamassa siitä kohdin pihalle. Argh!
Myös isäntä on huomannut muutoksen. Kävimme suuren napakeskustelun hetki sitten, jossa ruodimme napani syvintä olemusta. Isännän mielestä minulla on aina ollut todella syvä napa. Itseni mielestä kuoppa on tietenkin olllut aivan normaali ja juuri sopiva, mutta että oikein todella syvä. Hmm... Mielestäni juuri ideaali.
Oli napa syvä tai todella syvä olen napani olemuksesta ylpeä ja kiitän siitä äitiäni. Hän on aikoinaan syntymäni jälkeen syynännyt ja hoivannut napatynkääni äidillisellä huolella ja rakkaudella . Aionkin kysyä häneltä, miten saadaan näin hyvä napa aikaiseksi, onhan hän oikea napaekspertti kahden lapsen jälkeen (siskollanikin on nätti napa). Voin sitten siirtää nämä napaopit eteenpäin ja harjoittaa niitä käytännössä syksyllä.
Jos siis pystyn tuijottamaan sitä mahasta punkeavaa kellertävää suolenpätkää vaipanvaihtoa kauemmin. Saatika lärppimään sitä pumpulipuikoilla ja suolavedellä. Yh, isäntä hoitaa, minä valvon.
Muistan ikuisesti kun näin siskoni napajämät pienenä. Tämä hieman järkyttävä näky on jäänyt mieleeni tiukasti. Luulin, että hänen vatsansa pursuaa navasta pihalle. Samoin muistan sen hetken, kun sama tynkä kopsahti ällönä kuivuneena kikkareena hoitopöydälle ja äitini sitä silloin ilahtuen esitteli. Katsohan, mikäs se tässä. En olisi halunnut. Trauma jäi.
Napa on pienen maailmani ydin ja ainutlaatuinen todiste omasta vauva-ajastani. Navasta on siis tullut jonkin asteinen pakkomielle. Tämä on minulle uusi ilmestys ja selvä raskauden lieveilmiö (onko tämä nyt sitä kuuluisaa äidiksi tulemista?).
Anyway, oma napani on nyt tilassa, jossa sitä kammetaan sisältä päin pihalle. Voi herran pieksut sitä päivää ja kauhua mikä siitä seuraa kun se pullahtaa - plops - inside out. Jotta en liikoja virittelisi mielessäni visioita laastareista ja jeesusteipeistä, jotka estäisivät pullahduksen, olen päättänyt kestää muutoksen hampaita kiristellen. Napani pyhin ehkä paljastuu, mutta tuleepahan vauvalle muutama sentti lisätilaa...
vko 22
Napani on suureksi järkytyksekseni punkeamassa ulos. Se on viime viikkoina huolestuttavasti madaltunut (ja laajentunut!!). Napa ei enää ahmaise sisuksiinsa etusormeni ensimmäistä niveltä, vaan korkeintaan sormen pään. Lisäksi navan tasainen pohja on saanut uudeksi piirteekeen kuhmun. Pieni kumpare näyttää siltä, kuin jotakin olisi kampeamassa siitä kohdin pihalle. Argh!
Myös isäntä on huomannut muutoksen. Kävimme suuren napakeskustelun hetki sitten, jossa ruodimme napani syvintä olemusta. Isännän mielestä minulla on aina ollut todella syvä napa. Itseni mielestä kuoppa on tietenkin olllut aivan normaali ja juuri sopiva, mutta että oikein todella syvä. Hmm... Mielestäni juuri ideaali.
Oli napa syvä tai todella syvä olen napani olemuksesta ylpeä ja kiitän siitä äitiäni. Hän on aikoinaan syntymäni jälkeen syynännyt ja hoivannut napatynkääni äidillisellä huolella ja rakkaudella . Aionkin kysyä häneltä, miten saadaan näin hyvä napa aikaiseksi, onhan hän oikea napaekspertti kahden lapsen jälkeen (siskollanikin on nätti napa). Voin sitten siirtää nämä napaopit eteenpäin ja harjoittaa niitä käytännössä syksyllä.
Jos siis pystyn tuijottamaan sitä mahasta punkeavaa kellertävää suolenpätkää vaipanvaihtoa kauemmin. Saatika lärppimään sitä pumpulipuikoilla ja suolavedellä. Yh, isäntä hoitaa, minä valvon.
Muistan ikuisesti kun näin siskoni napajämät pienenä. Tämä hieman järkyttävä näky on jäänyt mieleeni tiukasti. Luulin, että hänen vatsansa pursuaa navasta pihalle. Samoin muistan sen hetken, kun sama tynkä kopsahti ällönä kuivuneena kikkareena hoitopöydälle ja äitini sitä silloin ilahtuen esitteli. Katsohan, mikäs se tässä. En olisi halunnut. Trauma jäi.
Napa on pienen maailmani ydin ja ainutlaatuinen todiste omasta vauva-ajastani. Navasta on siis tullut jonkin asteinen pakkomielle. Tämä on minulle uusi ilmestys ja selvä raskauden lieveilmiö (onko tämä nyt sitä kuuluisaa äidiksi tulemista?).
Anyway, oma napani on nyt tilassa, jossa sitä kammetaan sisältä päin pihalle. Voi herran pieksut sitä päivää ja kauhua mikä siitä seuraa kun se pullahtaa - plops - inside out. Jotta en liikoja virittelisi mielessäni visioita laastareista ja jeesusteipeistä, jotka estäisivät pullahduksen, olen päättänyt kestää muutoksen hampaita kiristellen. Napani pyhin ehkä paljastuu, mutta tuleepahan vauvalle muutama sentti lisätilaa...
vko 22
tiistai 12. huhtikuuta 2011
Maistelutaistelu
Raskaana oleminen on yhtä ruuan ja painon kanssa taistelua.
Mätkätin yhtenä päivänä kaupan kassalla Isännälle, kuinka vääryys ja kurjuus koettelevat raskaaana olevaa nimenomaan ruuan kautta. Ruokarajoituksista olen jo aika päivää sitten luopunut. Riskianalyysiä teen tosin päivittäin esimerkiksi juustojen kohdalla, mutta en enää niin hysteerisesti. Silti ruokarajoitteisuus on raivostuttavaa. Ymmärrän todellakin vastedes kaikkien laktoosi-, keliakia- ja allergiapotilaiden tuskaa, kun muut saavat syödä juuri sitä, mitä sinun aivan välttämättömästi olisi pakko just nyt saada suuhusi.
No, tilani on vain väliaikainen ja viinikin palaa juustojen kera listalleni heti ensi syksystä. Ruokarajoitteisuus ja uusi raskausdieettini (7vko ilman karkkia!!) eivät ole ongelmistani ehkä ne pahimmat. Karmeinta on ainainen nälkä. Pohjaton vatsani vetäisi vaikka kokonaisen grillatun sian, jos tilaisuus tulisi (opiskelijoiden sikajuhlat olisivat kertakaikkinen turmioni). Olen yrittänyt noudattaa hedelmä- ja salaattilinjaa, mutta hemmetinmoinen nälkä vie harkintakykyni salaattipöydässä. Ottaakko porkkanaraastetta lisää vai toisen wienerleikkeen. Kas siinä pulma.
Nälkä vaivaa minua alati. Siis kokoajan. Aina. 24/7. Hela Dagen.
Kaupassa kuolaan kaikkea mahdollista ja taistelen etten osta. Töissä kuolaan santsilautasten ja ruisleivän perään, joita en kehtaa enää kolmatta kertaa hakea lisää. Kotona pääsen vihdoin toteuttamaan ruokaorgioitani kenenkään huomaamatta ja syön kaiken mikä osuu vastaan. Ja sitten illalla turvottaa ja iskee morkkis. Taas tässä kävi näin.
Isäntä laski eilen piehtaroidessani morkkisten keskellä paljonko ruokailutottumukseni ovat muuttuneet. Arvio oli, että syön päivittäin enemmän sapuskaa, kuin hän. Nice. Ongelma tässä on se, että olen aiemmin ollut hyvin miniurokainen. Kontrasti on siis nyt todella suuri, jos mätän lätkäpelaajan lailla sapuskaa kupuuni. Lisäksi Isäntä liikkuu 5 kertaa viikossa rankkoja treenejä. Minä - hmmm - paljon vähemmän. Siis paljon.
Tästähän seuraa väistämättä puntarin heilahtamista. Tai siis pikemmin viisarin päämäärätietoinen nousu kohti uutta painokymmentä.Mutta mitä voin tehdä muuta kuin syödä? Jos yritän olla tervellinen ja syödä salaattia lounaaksi, löydän itseni tunnin päästä mättämässä suuhuni nälkäisenä pakastepizzaa. Tämä nykyinen jatkuva nälkä yhdistettynä suolanhimooni pakottaa minut syömään kerralla paljon ja ylikylläisyyteen asti. Mainosten keltainen pikkunälkä vaanii muuten kaksinkertaiseksi paisuneena seuraavan nurkan takana. Onneksi alkuraskauden jättinälkä ei enää ole vaivanani (silloin meni sika poikineen päivässä), mutta pikkunälkä on pian tuhoon tuomitseva haaveeni 12 kilon painonnoususta odotuksen aikana.
Nyt on siis päätettävä, laitetaanko puntari piiloon ja luotetaan siihen mitä keho luontaisesti kertoo syömishaluistani vai jatketaanko salaatilla kituuttamista, joka kuitenkin kostautuu hätänuudelina tai tuplajuustona (maiskis)? Kilot taitavat tulla anyway, mutta nyt on kyse siitä otetaanko ne vastaan tyylillä vai ilman!
vko 22 + 6kg
Mätkätin yhtenä päivänä kaupan kassalla Isännälle, kuinka vääryys ja kurjuus koettelevat raskaaana olevaa nimenomaan ruuan kautta. Ruokarajoituksista olen jo aika päivää sitten luopunut. Riskianalyysiä teen tosin päivittäin esimerkiksi juustojen kohdalla, mutta en enää niin hysteerisesti. Silti ruokarajoitteisuus on raivostuttavaa. Ymmärrän todellakin vastedes kaikkien laktoosi-, keliakia- ja allergiapotilaiden tuskaa, kun muut saavat syödä juuri sitä, mitä sinun aivan välttämättömästi olisi pakko just nyt saada suuhusi.
No, tilani on vain väliaikainen ja viinikin palaa juustojen kera listalleni heti ensi syksystä. Ruokarajoitteisuus ja uusi raskausdieettini (7vko ilman karkkia!!) eivät ole ongelmistani ehkä ne pahimmat. Karmeinta on ainainen nälkä. Pohjaton vatsani vetäisi vaikka kokonaisen grillatun sian, jos tilaisuus tulisi (opiskelijoiden sikajuhlat olisivat kertakaikkinen turmioni). Olen yrittänyt noudattaa hedelmä- ja salaattilinjaa, mutta hemmetinmoinen nälkä vie harkintakykyni salaattipöydässä. Ottaakko porkkanaraastetta lisää vai toisen wienerleikkeen. Kas siinä pulma.
Nälkä vaivaa minua alati. Siis kokoajan. Aina. 24/7. Hela Dagen.
Kaupassa kuolaan kaikkea mahdollista ja taistelen etten osta. Töissä kuolaan santsilautasten ja ruisleivän perään, joita en kehtaa enää kolmatta kertaa hakea lisää. Kotona pääsen vihdoin toteuttamaan ruokaorgioitani kenenkään huomaamatta ja syön kaiken mikä osuu vastaan. Ja sitten illalla turvottaa ja iskee morkkis. Taas tässä kävi näin.
Isäntä laski eilen piehtaroidessani morkkisten keskellä paljonko ruokailutottumukseni ovat muuttuneet. Arvio oli, että syön päivittäin enemmän sapuskaa, kuin hän. Nice. Ongelma tässä on se, että olen aiemmin ollut hyvin miniurokainen. Kontrasti on siis nyt todella suuri, jos mätän lätkäpelaajan lailla sapuskaa kupuuni. Lisäksi Isäntä liikkuu 5 kertaa viikossa rankkoja treenejä. Minä - hmmm - paljon vähemmän. Siis paljon.
Tästähän seuraa väistämättä puntarin heilahtamista. Tai siis pikemmin viisarin päämäärätietoinen nousu kohti uutta painokymmentä.Mutta mitä voin tehdä muuta kuin syödä? Jos yritän olla tervellinen ja syödä salaattia lounaaksi, löydän itseni tunnin päästä mättämässä suuhuni nälkäisenä pakastepizzaa. Tämä nykyinen jatkuva nälkä yhdistettynä suolanhimooni pakottaa minut syömään kerralla paljon ja ylikylläisyyteen asti. Mainosten keltainen pikkunälkä vaanii muuten kaksinkertaiseksi paisuneena seuraavan nurkan takana. Onneksi alkuraskauden jättinälkä ei enää ole vaivanani (silloin meni sika poikineen päivässä), mutta pikkunälkä on pian tuhoon tuomitseva haaveeni 12 kilon painonnoususta odotuksen aikana.
Nyt on siis päätettävä, laitetaanko puntari piiloon ja luotetaan siihen mitä keho luontaisesti kertoo syömishaluistani vai jatketaanko salaatilla kituuttamista, joka kuitenkin kostautuu hätänuudelina tai tuplajuustona (maiskis)? Kilot taitavat tulla anyway, mutta nyt on kyse siitä otetaanko ne vastaan tyylillä vai ilman!
vko 22 + 6kg
keskiviikko 6. huhtikuuta 2011
Satu-Kalle
Sukupuolella on väliä, myönnetään. Sillä on väliä ainakin minun todennäköisyyslaskelmissa, joissa tyttö saa kolikon kierähtämään useammin helpon puolelle.
Olen mielipiteestäni hieman yllättynyt, sillä olen aina viisveisannut lasten sukupuolipohdinnoista ja miettinyt että sama se kunhan on terve. Siis näinhän kaikkien kuuluu sanoa. Olen kuitenkin todennut, että ajattelumalli on täysin ympärilläni pyörivien sosiaalisten vaikutusten aikaansaama. Olen tullut huijatuksi.
Sanat "sillä ei ole väliä, kunhan vain on terve" nyt vain kuuluu sanoa tässä yhteiskunnassa, ettei sinua leimata sukupuolirajoitteiseksi tai vauvanhankintarajoitteiseksi. Raskauden myötä en enää ollenkaan ole sitä mieltä, että sukupuolia on se ja sama. Olenkin viimeaikoina toivonut kipeästi sitä helppoa tyttölasta. Millään mulla perusteella on sukupuolta selittele, vaan ihan rehellisesti ja hedonistisesti: tytöt ovat pienenä helppoja ja rauhallisia ja söpöjä ja kuuntelevia. Näin yleistetysti.
No, minkälainen aavitus minulla on asiasta? No ei mikään, mikä on raivostuttavaa. En todellakaan tiedä miltä tuntuu, äidinvaistoni ei kuiskuttele tämän asian tiimoilta yhtään mitään. Isäntä puolestaan on viimeaikoina saanut poikavainun jostain päähänsä (kuulemma siitä, että vauva potkii kovasti -> tuleva fudispelaaja, d´oh!). Saan joka tapauksessa odottaa seuraavaa ultraa ihan kiltisti heitellen kolikkoa. Sitäpaitsi joka tapauksessa X- ja Y -kromosomien valta-asemaankaan en enää voi vaikuttaa (ihan kuin joskus olisin voinut), joten valmistaudun myös ottamaanvastaan mitä tuleman pitää.
Ultrassahan tämä sukupuoli ei välttämättä edes näy, jolloin on palattava asiaan vasta synnytysosastolla. Päätimme kuitenkin yrittää tihrustella toisen intiimialueita, jos kätilö sen sallii, sillä tieto on minulle henkisesti tärkeä. Jos vastassa on Y-kromosomien riemuvoitto ehdin vielä muutamia kuukausia totutella ajatukseen kyllä pojatkin ovat rauhallisisia, eikö? Ja toisaalta jos vastassa on pikku myy, voin hurahtaa pitsiin ja rusetteihin loppuajaksi. Pinkkiä meille ei kotiin kuitenkaan tule.
Sukupuolen selvittämisessä on toinenkin tärkeä pointti. Näin vauva oletettavasti konkretisoituu itselleni paremmin. Tiedän mitä odottaa, kirjaimellisesti. Raskaus on ollut yhtä mielikuvitusleikkiä jostakin olennosta ja olotilasta sekä tulevaisuudesta, jonka olen joutunut kehittämään itse. Nyt mielikuvaat saavat lihaa luidensa ympärille ja mahan turvotus saa hahmon.
Koen, että sukupuolen selvittäminen on tärkeää myös Isännälle, jolle raskaus tulee toivottavasti tätä myöten käytännönläheisemmäksi.
Isäntä saa tietää tuleeko hänestä tyttären vai pojan isä.
vko 21
Olen mielipiteestäni hieman yllättynyt, sillä olen aina viisveisannut lasten sukupuolipohdinnoista ja miettinyt että sama se kunhan on terve. Siis näinhän kaikkien kuuluu sanoa. Olen kuitenkin todennut, että ajattelumalli on täysin ympärilläni pyörivien sosiaalisten vaikutusten aikaansaama. Olen tullut huijatuksi.
Sanat "sillä ei ole väliä, kunhan vain on terve" nyt vain kuuluu sanoa tässä yhteiskunnassa, ettei sinua leimata sukupuolirajoitteiseksi tai vauvanhankintarajoitteiseksi. Raskauden myötä en enää ollenkaan ole sitä mieltä, että sukupuolia on se ja sama. Olenkin viimeaikoina toivonut kipeästi sitä helppoa tyttölasta. Millään mulla perusteella on sukupuolta selittele, vaan ihan rehellisesti ja hedonistisesti: tytöt ovat pienenä helppoja ja rauhallisia ja söpöjä ja kuuntelevia. Näin yleistetysti.
No, minkälainen aavitus minulla on asiasta? No ei mikään, mikä on raivostuttavaa. En todellakaan tiedä miltä tuntuu, äidinvaistoni ei kuiskuttele tämän asian tiimoilta yhtään mitään. Isäntä puolestaan on viimeaikoina saanut poikavainun jostain päähänsä (kuulemma siitä, että vauva potkii kovasti -> tuleva fudispelaaja, d´oh!). Saan joka tapauksessa odottaa seuraavaa ultraa ihan kiltisti heitellen kolikkoa. Sitäpaitsi joka tapauksessa X- ja Y -kromosomien valta-asemaankaan en enää voi vaikuttaa (ihan kuin joskus olisin voinut), joten valmistaudun myös ottamaanvastaan mitä tuleman pitää.
Ultrassahan tämä sukupuoli ei välttämättä edes näy, jolloin on palattava asiaan vasta synnytysosastolla. Päätimme kuitenkin yrittää tihrustella toisen intiimialueita, jos kätilö sen sallii, sillä tieto on minulle henkisesti tärkeä. Jos vastassa on Y-kromosomien riemuvoitto ehdin vielä muutamia kuukausia totutella ajatukseen kyllä pojatkin ovat rauhallisisia, eikö? Ja toisaalta jos vastassa on pikku myy, voin hurahtaa pitsiin ja rusetteihin loppuajaksi. Pinkkiä meille ei kotiin kuitenkaan tule.
Sukupuolen selvittämisessä on toinenkin tärkeä pointti. Näin vauva oletettavasti konkretisoituu itselleni paremmin. Tiedän mitä odottaa, kirjaimellisesti. Raskaus on ollut yhtä mielikuvitusleikkiä jostakin olennosta ja olotilasta sekä tulevaisuudesta, jonka olen joutunut kehittämään itse. Nyt mielikuvaat saavat lihaa luidensa ympärille ja mahan turvotus saa hahmon.
Koen, että sukupuolen selvittäminen on tärkeää myös Isännälle, jolle raskaus tulee toivottavasti tätä myöten käytännönläheisemmäksi.
Isäntä saa tietää tuleeko hänestä tyttären vai pojan isä.
vko 21
tiistai 5. huhtikuuta 2011
Piinaviikko nro 4
Dum dum, Dum dum, Dum dum, Dum dum ...
Tappajahaimusiikki on alkanut taas soimaan päässäni, kun seuraava ultra lähestyy. Tällä kertaa kyseessä on rakenneultra, jossa jaetaan taas tuomioita.
Aiemmissa ultrissa paniikkini syvin olemus on tiivistynyt siihen onko mahassani mitään eloa. Jopa niskapoimu-ultrassa jännäsin enemmän sitä, onko vastassa elävä sikiö, kuin sitä, onko kaikki hyvin ja millimetrien turvotukset kohdillaan. Nyt elossaolemiseen on kuitenkin saatu varmuus, josta kiitän doppleria (jota ihan oikeasti voin suositella yhtä vainoharhaisille kuin minä), sekä asukkaan omatoimista liikehdintää.
Enää ei elämän luomisen onnistuminen jännitä niinkään, mutta pelko siitä onko kaikki kehittynyt hyvin ja kohdalleen, on pikku hiljaa kasvamassa.
Suhteeni vauvaan on selvästi muuttumassa. Ensin riitti luomisen tuskaa, sitten sen hengissäpitämisen tuskaa, nyt sitä onko sillä, johon olen kiintynyt, kaikki hyvin. Lapsi siis tavallaan henkilöityy jostakin solukasasta joksikin, josta välitän. Mahassani on minun (no okei Isännän ja minun) omistama juttu, jota olen suojellut jo monta kuukautta.
(btw: härreguud, nyt on jo 6 kk menossa!)
Tottakai piinaviikkoon kuuluu myös jännitys siitä, mikä satu-kalle sieltä nyt putkahtaa, tyttö vai poika, mutta päällimmäisenä on kuitenkin jopa hieman koominenkin huoli siitä ovatko riiviön aivot ja muut elimet kohdallaan ja funkkaako luomuksemme niin kuin pitäisi. Tässä vaiheessa tuntuu hyvin raadolliselta ajatella, että jos kyseessä olisi maanantaikappale, jolle lääkärit povaavat vain muutaman prosentin elinmahdollisuutta, pitäisi raskauden keskeyttämistä miettiä.
Lain mukaan raskauden keskeytyksen saa vielä tehdä, mutta oma henkilökohtainen oikeusjärjestelmäni ei pidä tätä näin mutkattomana. En siis tahdo astua oikeuden eteen, vaan toivon parasta ensi torstaina.
vko 21
Tappajahaimusiikki on alkanut taas soimaan päässäni, kun seuraava ultra lähestyy. Tällä kertaa kyseessä on rakenneultra, jossa jaetaan taas tuomioita.
Aiemmissa ultrissa paniikkini syvin olemus on tiivistynyt siihen onko mahassani mitään eloa. Jopa niskapoimu-ultrassa jännäsin enemmän sitä, onko vastassa elävä sikiö, kuin sitä, onko kaikki hyvin ja millimetrien turvotukset kohdillaan. Nyt elossaolemiseen on kuitenkin saatu varmuus, josta kiitän doppleria (jota ihan oikeasti voin suositella yhtä vainoharhaisille kuin minä), sekä asukkaan omatoimista liikehdintää.
Enää ei elämän luomisen onnistuminen jännitä niinkään, mutta pelko siitä onko kaikki kehittynyt hyvin ja kohdalleen, on pikku hiljaa kasvamassa.
Suhteeni vauvaan on selvästi muuttumassa. Ensin riitti luomisen tuskaa, sitten sen hengissäpitämisen tuskaa, nyt sitä onko sillä, johon olen kiintynyt, kaikki hyvin. Lapsi siis tavallaan henkilöityy jostakin solukasasta joksikin, josta välitän. Mahassani on minun (no okei Isännän ja minun) omistama juttu, jota olen suojellut jo monta kuukautta.
(btw: härreguud, nyt on jo 6 kk menossa!)
Tottakai piinaviikkoon kuuluu myös jännitys siitä, mikä satu-kalle sieltä nyt putkahtaa, tyttö vai poika, mutta päällimmäisenä on kuitenkin jopa hieman koominenkin huoli siitä ovatko riiviön aivot ja muut elimet kohdallaan ja funkkaako luomuksemme niin kuin pitäisi. Tässä vaiheessa tuntuu hyvin raadolliselta ajatella, että jos kyseessä olisi maanantaikappale, jolle lääkärit povaavat vain muutaman prosentin elinmahdollisuutta, pitäisi raskauden keskeyttämistä miettiä.
Lain mukaan raskauden keskeytyksen saa vielä tehdä, mutta oma henkilökohtainen oikeusjärjestelmäni ei pidä tätä näin mutkattomana. En siis tahdo astua oikeuden eteen, vaan toivon parasta ensi torstaina.
vko 21
perjantai 1. huhtikuuta 2011
Saat potkut!
Mahassa möyrii ja vääntelehtii. Joku siellä öykkäröi, mihin en todellakaan ole tottunut.
Möyriminen on onneksi hiljaista vielä päiväsaikaan. Välillä havahdun työpisteellä, erityisesti lounaan jälkeen, että jotakin kummaa tapahtuu. Tuntuu siltä, kuin vatsaani olisi sijoitettu litran kokispullo poikittain, joka hölskyy puolelta toiselle. Näinhän se tavallaan onkin, sillä vauva kelluu vapaakelluntaa lapsivedessä.
Päivällä meno yleensä jää huomaatta työhässäköiden keskellä. Minä ja vapaakelluja elämme omaa päivärytmiämme toisistamme tietämättöminä. Muutama päivä sitten sain tosin ilkeän alavatsakrampin ja hätäpäissäni pohdin jo kättärille kurvaamista, sillä aikomukseni ei todellakaan ole startata erittäin ennenaikaista synnytystä keskellä työpaikan lounaspöytää ja (mmm - niin hyviä) pinaattilettuja. Hommasta kuitenkin selvisi lepäämällä ja kipu laantui kun mahaa hieroi.
Krampin jälkeen möyrintä alkoi hyvin voimakkaana. Luulen että mahassa oltiin oltu aika puristuksissa kohdun krampatessa. Kersa päätti sitten tukalan olotilansa jälkeen zumbata riemusta, kun tilaa tuli taas enemmän. Hetken päästä totesimme molemmat mahan toisilla puolin helpottuneina olevamme kunnossa ja jatkoimme päivärutiinejamme.
Vatsani vesisänkymäinen olotila on ylipäätään tuntunut koko ajan omituiselta. Kropassani tapahtuu jotain, mihin en voi itse vaikuttaa. Varsinkin iltaisin, kun tällä sektorilla alkaa tapahtua, olo on epäuskoinen. Mahan omatoiminen liikehdintä aiheuttaa usein kummastuneita reaktioita. Tähän mennessä liikehdintä on ollut pientä ja heiveröistä ja Isäntä on päässyt sitä harvakseltaan todistamaan. Viime keskiviikkoiltana, kesken C.S.I New Yorkin katselua mahassa kuitenkin jorattiin tavallista tiheämpään. Isännän kokeillessa mahan päältä tuli yhtäkkiä kolme tai neljä tiukkaa futaisua suoraan Isännän kättä vasten. Maha suorastaan hypähti ja molemmat tulevat vanhemmat hieman jopa säikähtivät. Riiviön potkut tuntuivat ihmeen kovilta ja todellakin näkyivät vatsan päältä.
Hellien tunteiden sijaan mieleeni tuli kuvia kauhuelokuvista. Sisälläni oli jotakin, joka oikoi jalkojansa ja venytteli. Sillä jolllakin on oma tahti, halu ja meininki, oma elämä. Minusta riippumatta.
En millään voi olla ajattelematta kaikkia Alienin leffojen jatko-osia, jossa Alienin jälkikasvu tupsahtaa mahasta pihalle ei niin mukavin seurauksin. Yhtään sen vähempää erikoisefektejä ei liene myöskään itse synnytyksessä olevan. Odotankin vähintään suolien lentelevän kättärin seinille.
Yritä tässä nyt sitten hehkua raskausonnesta, kun vatsasi on vallannut joku toinen.
vko 20
Möyriminen on onneksi hiljaista vielä päiväsaikaan. Välillä havahdun työpisteellä, erityisesti lounaan jälkeen, että jotakin kummaa tapahtuu. Tuntuu siltä, kuin vatsaani olisi sijoitettu litran kokispullo poikittain, joka hölskyy puolelta toiselle. Näinhän se tavallaan onkin, sillä vauva kelluu vapaakelluntaa lapsivedessä.
Päivällä meno yleensä jää huomaatta työhässäköiden keskellä. Minä ja vapaakelluja elämme omaa päivärytmiämme toisistamme tietämättöminä. Muutama päivä sitten sain tosin ilkeän alavatsakrampin ja hätäpäissäni pohdin jo kättärille kurvaamista, sillä aikomukseni ei todellakaan ole startata erittäin ennenaikaista synnytystä keskellä työpaikan lounaspöytää ja (mmm - niin hyviä) pinaattilettuja. Hommasta kuitenkin selvisi lepäämällä ja kipu laantui kun mahaa hieroi.
Krampin jälkeen möyrintä alkoi hyvin voimakkaana. Luulen että mahassa oltiin oltu aika puristuksissa kohdun krampatessa. Kersa päätti sitten tukalan olotilansa jälkeen zumbata riemusta, kun tilaa tuli taas enemmän. Hetken päästä totesimme molemmat mahan toisilla puolin helpottuneina olevamme kunnossa ja jatkoimme päivärutiinejamme.
Vatsani vesisänkymäinen olotila on ylipäätään tuntunut koko ajan omituiselta. Kropassani tapahtuu jotain, mihin en voi itse vaikuttaa. Varsinkin iltaisin, kun tällä sektorilla alkaa tapahtua, olo on epäuskoinen. Mahan omatoiminen liikehdintä aiheuttaa usein kummastuneita reaktioita. Tähän mennessä liikehdintä on ollut pientä ja heiveröistä ja Isäntä on päässyt sitä harvakseltaan todistamaan. Viime keskiviikkoiltana, kesken C.S.I New Yorkin katselua mahassa kuitenkin jorattiin tavallista tiheämpään. Isännän kokeillessa mahan päältä tuli yhtäkkiä kolme tai neljä tiukkaa futaisua suoraan Isännän kättä vasten. Maha suorastaan hypähti ja molemmat tulevat vanhemmat hieman jopa säikähtivät. Riiviön potkut tuntuivat ihmeen kovilta ja todellakin näkyivät vatsan päältä.
Hellien tunteiden sijaan mieleeni tuli kuvia kauhuelokuvista. Sisälläni oli jotakin, joka oikoi jalkojansa ja venytteli. Sillä jolllakin on oma tahti, halu ja meininki, oma elämä. Minusta riippumatta.
En millään voi olla ajattelematta kaikkia Alienin leffojen jatko-osia, jossa Alienin jälkikasvu tupsahtaa mahasta pihalle ei niin mukavin seurauksin. Yhtään sen vähempää erikoisefektejä ei liene myöskään itse synnytyksessä olevan. Odotankin vähintään suolien lentelevän kättärin seinille.
Yritä tässä nyt sitten hehkua raskausonnesta, kun vatsasi on vallannut joku toinen.
vko 20
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)