Dum dum, Dum dum, Dum dum, Dum dum ...
Tappajahaimusiikki on alkanut taas soimaan päässäni, kun seuraava ultra lähestyy. Tällä kertaa kyseessä on rakenneultra, jossa jaetaan taas tuomioita.
Aiemmissa ultrissa paniikkini syvin olemus on tiivistynyt siihen onko mahassani mitään eloa. Jopa niskapoimu-ultrassa jännäsin enemmän sitä, onko vastassa elävä sikiö, kuin sitä, onko kaikki hyvin ja millimetrien turvotukset kohdillaan. Nyt elossaolemiseen on kuitenkin saatu varmuus, josta kiitän doppleria (jota ihan oikeasti voin suositella yhtä vainoharhaisille kuin minä), sekä asukkaan omatoimista liikehdintää.
Enää ei elämän luomisen onnistuminen jännitä niinkään, mutta pelko siitä onko kaikki kehittynyt hyvin ja kohdalleen, on pikku hiljaa kasvamassa.
Suhteeni vauvaan on selvästi muuttumassa. Ensin riitti luomisen tuskaa, sitten sen hengissäpitämisen tuskaa, nyt sitä onko sillä, johon olen kiintynyt, kaikki hyvin. Lapsi siis tavallaan henkilöityy jostakin solukasasta joksikin, josta välitän. Mahassani on minun (no okei Isännän ja minun) omistama juttu, jota olen suojellut jo monta kuukautta.
(btw: härreguud, nyt on jo 6 kk menossa!)
Tottakai piinaviikkoon kuuluu myös jännitys siitä, mikä satu-kalle sieltä nyt putkahtaa, tyttö vai poika, mutta päällimmäisenä on kuitenkin jopa hieman koominenkin huoli siitä ovatko riiviön aivot ja muut elimet kohdallaan ja funkkaako luomuksemme niin kuin pitäisi. Tässä vaiheessa tuntuu hyvin raadolliselta ajatella, että jos kyseessä olisi maanantaikappale, jolle lääkärit povaavat vain muutaman prosentin elinmahdollisuutta, pitäisi raskauden keskeyttämistä miettiä.
Lain mukaan raskauden keskeytyksen saa vielä tehdä, mutta oma henkilökohtainen oikeusjärjestelmäni ei pidä tätä näin mutkattomana. En siis tahdo astua oikeuden eteen, vaan toivon parasta ensi torstaina.
vko 21
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti