Havahduin joku aika takaperin ettei meillä oikeastaan enää asu kotona vesikauhuista uhmatuhmaa tyttöä. Tämä konkretisoitui, kun tuijotin jokseenkin hämmentyneenä eräänä lauantaina Dylanin brunssilla vierasta kaskivuotiasta kiukkukallea.
Jätkä riehu minkä kerkesi, heittäytyi maahan, kiljui, ei ymmärtänyt äitinsä kaskyistä puoliakaan eikä todellakaan tehnyt elettäkään totellakseen niitä.
Pisteeni i:n päälle tämä hurmuri iski tosikoistani kaaliin jollain pikkuvasaralla. Ja toisti tekonsa. Ja yritti kolmannenkin kerran, vaikka äiti teki kaikkensa estääkseen.
Ensin pysähdyin miettimään mikä ihmeen kotikasvatuksen puutos jätkällä oikein on. Sitten tajusin kysyä muksun äidiltä pikkuriiviön ikää.
Kaksi. Se hemmetin toinen elinvuosi. Se perkuleen taistelun vuosi. I so feel ya.
Ymmärsin jättää heikon kasvatuksen syyttelyn samantien taka-alalle. Tajusin samalla huikean kontrastin kolme ja puolivuotisen esikoiseni ja uhman syövereissä hilluvan pirulaisen välillä.
Ei meidän esikko enää kiukuttele noin, tai jos kiukuttelee, on se yleensä aiheesta. Eikä se oikein enää ole päätönkään riehuja tai maahan heittäytyjä. Sen kanssa voi jopa neuvotella. Ja se ymmärtää.
Huikeinta on, että isäni - tuo maailman lyhythermoisin ja räjähtävin henkilö - huomautti pari päivää sitten meillä yöpyessään, että tuo tyttöhän on taas ihan kiltti, voisin ottaakin sen taas hoitoon.
Vau. Uhma on poissa.
Yhdeltä.
Ai niin joo, tässähän oli se probleemi, että niitä on kaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti