Nopea odotus

Mökillä lomaillessani huomasin haikaran lentevän kolmesti ylitseni kahden viikon sisällä. Hassu enne. Pian kaiketi tapahtuu jotain.

Olen tässä jo moneen otteeseen pohtinut, kuinka hämmästyttävän pitkällä raskaus on jo ja kuinka vähän päiviä on enää jäljellä. Kun kesäloma loppuu ollaan jo tosi lähellä. Tällöin laskettuun aikaan on enää viitisen viikkoa. Huh.

Aika on tähän asti mennyt kuin varkain. Kevättä vasten oli hyvä olla odottaja. Kun kevät heräsi jaksoi odotusta yllättävän hyvin. Talva vasten olisi ehkä ollut rankempaa.

Vaikka kesähelteilläkin peloteltiin kesäodottajia en silti ole kokenut helteisiä säitä negatiivisena asiana. Jaksamiseni ja mielentilani tuntuu aina vuosittain olevan huipussaan kesällä varsinkin silloin mitä kuumempi sää on. Tämäkään kesä ei näytä olevan poikkeus. Se vain tuntuu menevän edellisiä nopeampaan tahtiin.

Myös isäntä on huomannut ajan nopean kulumisen. Hän pohti hiljattain ennen nukkumaan menoa, kuinka hurja merkitys viimeisellä työpäivälläni oli myös hänelle. Se tarkoitti sitä, että kesälomaani seuraa äitiysloma ja sitä vauva. Riiviö on ihan oikeasti kohta tulossa.

Toisaalta aika on menyt nopeaan, toisaalta yhdeksän kuukautta on juuri sopiva aika valmistautua. Vielä viimeisiä ostoksia tehdessä sitä miettii paniikissa onko kaikki varmasti hankittu. On, ainakin lastenhuoneen tilavuuden kutistumista tarkasteltaessa.

Myös henkisen valmistautumisen osio kypsenee pikku hiljaa tavaramäärän ohella. Usein huomaa miettivänsä pärjätäänkö me ylipäätään sen otuksen kanssa. 9 kk odotus on pikakurssivanhemmuuteen ja kokeellinen osio alkaa vasta sen jälkeen. 

Teoriasta käytäntöön siirtyminen on shokki kaikille. Vaikka sitä kuinka valmistautuisi, ei kirjoista voi lukea omaa vanhemmuuttaan, jota tulee toteuttamaan.Tähän on myöskin 9 kk liian lyhyt aika, siihen tarvitaan koko elämä.

vko 35

Kalsarivaimo

Huh, hellettä. Kaikki aurinkoisert päivät on tullut vietettyä mök(e)illä ja sateiset kaupungissa. Hyvä ajoitus rusketukselle, mutta huono vaimon imagolle.

Aurinkoinen, superpaahtava ja monsuuninkostea sää on aiheuttanut minussa loppumattoman läkähdyksen tunteen. Missään ei ole oikein hyvä eikä tarpeeksi viileä olla. Paitsi kalsarisilleen mökkiterassilla. Isäntä parka. Emäntä on tyylipuhtaasti juoksennellut erinäisissä toisiinsa yhteensopimattomissa puuvillaisissa tai mikä-lie-kuituisissa alusvaatteissa jo kaksi viikkoa putkeen.

Raskaana olevana olen täysin hukannut sen, miltä kunnollisen vaimon kuuluisi näyttää. Päälle laitetaan sitä, mikä on viilein ja vähiten ahdistavin, joskus ei sitäkään. Värillä tai kuosilla ei ole väliä, kunhan se mahtuu päälle eikä purista.

Mökkeillessä olen antautunut myös luonnon armoille. Hikisen tahmainen, meriveden ja aurinkorasvan kyllästämä vaimo ilman Veet -terää on järkyttävä näky. Olen pahoillani Isäntä. En vain jaksa nyt.

Lupaan, että viiletän syksyllä, kun taas jaksan, kalliiseen alusavaateliikkeeseen, ostan mielle jotakin kaunista katseltavaa. Verhoudun taas tulevaisuudessa johonkin ihanaan silkkiseen materiaaliin puuvillan sijasta. Ja vältän niitä kalsareita, jotka ulottuvat miltei napaan asti. Vaihdan taas sanan mukava sanaan häikäisevä.

Enemmän pitsiä, vähemmän pinta-alaa.

Koeta kestää vielä hetki  <3

vko 35

Projekti nimeltä turvakaukalo

Tulipahan taas juoksutettua asiantuntijoita ja liikkeen henkilökuntaa, mutta kannatti. Kotona seisoo nyt upouusi limevihreä ZeroFix turvakaukalo, joka on todistetusti turvallinen.

Olimme vihdoin ja viimein päätyneet liikehtimään turvakaukalon osalta johonkin suuntaan. Olin jo varanut keväällä Mannerheiminlastensuojeluliitolta kaukalon syksyksi vuokralle, sillä uutta emme aikoneet missään vaiheessa hankkia. Nyt, kun vanhempainvaistot alkoivat herätä, eritoten isännällä, alkoi hurja googlaus. Mikä olikaan varaamani kaukalon turvaluokitus?

Kaukalo (en muista enää mikä nimi) ei ollut saanut Autoliiton testeissä parhainta mahdollista, mikä sai pohtimaan toisenlaisen kaukalon hankintaa. Isäntä totesi, että kauheinta olisi, jos kolaritilanteessa vauvalle tapahtuisi jotain, mikä johtuu huonosta kaukalovalinnasta. Hormoniäitihän tästä riemastui ja viritteli kauhuskenaariot esille. MLL:n halpavuokrainen kaukalo siis hylättiin ja uutta piti etsiä.

Kriteerit kasvoivat samalla huolestuneiden vanhempien kohkatessa. Turvallisuutta piti olla. Lisäksi tutut suosittelivat, että kaukalo olisi mahdollisimman kevyt ja isofixkiinnitteinen, kankaat helposti irroitettavissa ja puklun kestävät. Näiden lisäksi olisi kuulemma ehdottoman suositeltavaa, että kaukalossa olisi erillinen jalusta, vyö ja isofix kiinnitykset, joilla se kiinnitetään auton penkille. Siitä vaan kaukalo kainaloon ja menoksi, ilman vöiden kanssa sotkemista. Näppärää ja ilmeisesti joka nykyvanhemman unelma ja pakkohankinta. Siispä sellainen.

Mikä tahansa kaukalo ei myöskään käy, vaan kunnon nykyvanhus tallustaa lastentervikeliikkeeseen Autoliiton suositusten kanssa. Joku Römer tai Maxicosi sen pitää olla. Uutena tällaisen kaukalon hinta on jalustoineen lähemmäs 400 euroa. Auts. Sukulaiskortit on jo aiemmissa hankinnoissa käytetty eikä synttäreitä ole lähimaillakaan, jotta rahallista avustusta heruisi. Hinta katto olisi mielellään puolet tuosta summasta.

Siispä huuto.nettiin. Käytettynä kaukalojalustayhdistelmä maksaa 150. Mutta että onko se kolaroitu, voi herran jumala. En tiedä. Luotetaanko myyjään vai ei? Yhtäkkiä kaikki myytävät kaukalot netissä vaikuttavat potentiaalisilta kolarikaukaloita. Aika paljon vauvallisia kolareita sattunut Suomessa näin huolestuneen vanhemman silmin...

Mitä seuraavaksi? No sukulaiset ja kaveritkin taas kehiin, kenellä on pieniä lapsia? Löytyykö keneltäkään tuoretta kaukaloa joka täyttää kriteerit? Maxicoseja vilisee ympärillämme, mutta kaikki kaukalot ovat toistaiseksi perheillä käytössä. Adoptio ei siis onnistu.

Päädyimme takaisin lastentarvikeliikkeeseen, jossa oli tarjouksessa joku ihmeen ZeroFix -kaukalo jalustoineen. Kaikki näytti hyvältä päällepäin (näin netistä itseoppineen kaukaloasiantuntijan silmin), mutta ongelmaksi muodostui hinta, joka oli miellyttävät 99 euroa. Epäilyt heräsivät tietenkin heti. Tässä on jotakn mätää. Halpa ei voi olla hyvä, eikä turvallinen. Niinpä myyjän iloksi aloitimme kahden päivän piinaamisen, mihin sisältyi massiivinen märä googlausta, autoliitolle soittelua ja myyjän kovistelua. Mikä on turvaluokitus, entä onnistuminen turvatestissä, mitkä ovat suositukset jne jne.

Kyseinen kaukalo herätti lisäksi roimasti kummastusta, sillä netissä kaukalosta ei löytynyt mitään, ei suomeksi eikä maailmankielillä. Ainoa joka kaukalon turvallisuudesta vakuutteli ja kehui oli myyjä. Epäilyttävää. Kunnon kuluttaja ei usko, jos ei google näin myös sano.

Tonkiminen kuitenkin jatkui. Soittorumban jälkeen kävi ilmi, että Zerofix kaukalo on Lastentarvikeliikkeen itsensä maahantuoma, siksi siitä ei ole tietoa netissä. Kaukalo täyttää Suomessa turvallisuusmääräykset hyvässä luokassa, autoliiton testeihin se ei ole vielä ilmeisesti vain päässyt. Lisäksi kaukalon ja kiinnitysalustan runko paljastui samaksi, kuin loistotulokset Suomessa ja Saksassa saanut Brio Primo. Ovaat siis samalta tehtaalta lähtöisin. Päälimateriaaleissa on tosin säästelty, mutta onko sillä niin väliä.

Käytännössä siis ZeroFix osoittautui brändiriisutuksi pirkkaBrioksi.

Bingo, täydellinen hintalaatu -suhde bongattu!

Nyt meilläkin on kaikki kriteerimme, ja osan muidenkin, täyttävä vauvakaukalo ja vieläpä auton väriin sopiva... Puuh, mikä homma!

vko 34

Kyllä isikin osaa jos vähän auttaa

Isille vähän kesäiloa isyyspakkauksesta. Samalla tuli hankittua viimeisimmätkin tarvikkeet kotiin. Enää puuttuu vaippapaketit ja pyllynpyyhintä kosteuspyyhkeet. Koti alkaa olla valmis.

vko 34

Riiviö henkilöityy

Alias riiviö, esityönimeltään myös joskus vuonna nakki ja makkara mini tai ennnakkoluulottomasti Santeri, on aika veijari. Kätilötäti luonnehti sitä rakenneultrassa laihaksi luikuksi, mutta nyt siitä tietää jo paljon enemmän.

Pää alaspäin köllöttelevällä jälkikasvullamme alkaa olla luonteenpiirteitä. Se köhnää yleensä selkäänsä minkä kerkiää vasten oikeaa kylkeäni. Pää möllöttelee vuoroin vasemmassa lantoin sopukassa, vuoroin keskellä mahaa. Se selvästi etsii itselleen mukavaa paikkaa ottaa lepiä. Mukavuudenhaluinen tyyppi, vaikka luulisi veren menevän tässä asennossa raukalla päähän.

Mahassa möllöttävä veijari on myös aika säikky. Neuvolatäti löysi viimekerralla veijarin pyllyn, minkä jälkeen sitä on voinut ihka oikeasti taputella peruksille pitkin päivää, jos näin mielii. Ja minähän mielin. Tästä Riiviö ei kuitenkaan taida pitää liiemmin, sillä joka kerta kun sitä läpsyttelee, tuntuu se säikähtävän ja jännittävän pikku kroppansa hetkeksi.

Ötökkö tuntuu olevan harvinaisen vahva. Sen jalat huitelevat selvästi vasemmalla kyljessä, johon myös tiukat potkut tuntuvat. Muu liikehdintä on tuntemattomampaa sätkimistä ympäri mahaa, joka suorastaa tärisee ipanan villiintyessä. Liikkeet ja lihaksisto ovat siis hallussa.

Myös isäntä sai esimakua tulevasta jälkikasvustaan ja sen tomeruudesta. Riiviö on jo tovin osoittanut merkkejä perustöytäisemisiä kehittyneemmästä liikkehdinnästä. Se vastaa tavallisesti mahan töytäisyihin omalla möyrimisellään, mutta viimeaikoina liikkeet ovat olleet kohdistetumpia. Kun mahaa tökkii, saa tavanomaisen kohoilun sijaan kohdata selvän jalkapohjan kättään vasten. Isäntä saikin pienen sätkyn, kun sormea vasten osui pieni jalkaterä, ihan selvästi tunnistettavissa oleva jalkapohja, joka viuhtoi kohtaamisen jälkeen nopeasti mahan poikki häivyksiin. Hui, se oli jalka, oli Isännän kauhistunut toteamus.

Niin. Onhan se ihan hyvä, että meidän lapsella niitä jalkoja on, eikö?

Onneksi öisin saa nukkua riivarin vedellessä sikeitä. Lähes poikkeuksetta se vetelee sikeitä silloin kuin minäkin. Suhteellisen ilta- ja yöuninen kaveri siis tulossa (hope so).

Riiviö osaa lisäksi selkeästi kerjätä huomiota tarpeen tullen. Aina kun istuin kokouksissa, varsinkin niissä tärkeimmissä, tuntui otus villiintyvän. Vaikka en uskaltanut juoda kahvia (ainaisen vessajuoksun takia) enkä syödä pullaa (huh, tämään painon nousun takia) sai se viritettyä itsensä sokeriöveritilaan ja vääntyili koko kokouksen ajan puolelta toiselle, ylös ja alas. Sisäistä kärrynpyörää tekevä maha olisi kotioloissa ihan söpö, mutta aiheutti virallisissa yhteyksissä kauhunsekaisia tuijotuksia. Yritä siinä sitten puhua virallisesti nuorten hyvinvoinnista ja terveydestä. Varsinkaan kun asiallisimmatkaan villatakit eivät mene enää kiinni ja raskausnapa pullottaa rinnakkain kakaran poukkoilevan kantapään kanssa pingottuneen paidan läpi.

Villiintymisen lisäksi Riiviö osaa myös olla kiukkuinen. Tai harmistunut. Tämä on tietenkin ylitulkintaa, mutta miten muuten voi tulkita tilanteen, jossa jo muutaman minuutin pituisen hikan jälkeen ipana saa raivarit ja rupeaa möyrimään ympäri mahaa. Möyriminen ei tällöin ole sympaattista käännähtelemistä, vaan raivokasta potkimista ja vääntyilyä. Voin vain kuvitella pienten pähkinän kokoisten aivojen sadattelevan äidiltä perittyä massiivihikkaa, joka heiluttaa koko ruumista eikä tunnu loppuvan koskaan. Kiitti mutsi.

vko 33

Pää alaspäin

"Laitan tähän nyt tämän, että se on RT"

Mikä, mitä, missä? Pitääkö nyt huolehtia, huolestua, huolitella?

Neuvola täti totesi viime käynnillä, että vauva on RT.

WTF, KWG, ahaa... raivotarjonta. Jotenkin kuvaava tila meidän Riiviölle, a.k.a Riivarille eli Raivarille. Pää alaspäin on siis tätä nykyä päivän trendi.

Ehkä jopa aavistin hieman asennon muutoksen. Kylkiluuni eivät enää hetkeen ole olleet mustelmilla sisältäpäin ja hengittäminen on ollut ehkä päivän verran jo helpompaa. Tosin ikävänoloisia muljahduksia rakkoani vasten on edelleen riittänyt.

Siis pää alaspäin, hetkinen... sehän tarkoittaa, että se on valmiina JO NYT SIIHEN ULOSTULOON! ARGH ARGH ARGH ARGH!

Missä vaiheessa minä valmistaudun ja menen raivotarjontaan? Mistä löytyy esc, back tai undo?

Tai itseasiassa, tulis jo. Raivarin huone on jo valmiina, kaikki ostettu, Isäntä kaipailee ja koiraakin on opetettu hiljakseen käyttäytymään lasten seurassa. Anna tulla vaan. Kyllä me koppi otetaan.

vko32

Työminän alasajo

Työminän alasajo on alkanut. Tänään on viimeinen työpäiväni. Tästä alkavat ensin kesäloman kolme ja puoli ihanaa viikkoa ja siitä suoraan mammis, kuten pomoni äitiyslomaani kutsuu.

Menipä aika nopeasti. 

Juuri kun nykyisessä työpaikassa olostani tulee vuosi täyteen, jään lomalle. Vuoden mittaiselle, ellei ylikin. Tuntuu kummalliselta luopua työminästä niin pitkäksi aikaa. Ja itseasiassa siitä projektistakin, minkä parissa työskentelen. Uusi työntekijä on siihen perehdytetty ja mieli on levollinen. 

Huomasin kuitenkin salakavalasti pöytääni siivotessa pakkaavani isohkon pinon erinäisiä artikkeleita mukaan. Siis kotiin luettavaksi, lomalla, ihan varmuuden vuoksi. Hamstrasin myös kaikki koneellani olevat tiedostot tikulle mukaan, ihan vain varmuuden vuoksi sekä pyysin osastonjohtajaa jatkamaan työsähköpostini voimassaoloaikaa äitiyslomani ajan. Lisäksi olen eroahdistuksissani mennyt lupailemaan, että teen heinäkuussa valmiiksi katsausartikkelia. Kesken mammista. Siis jos aivoni toimivat, jos pystyn keskittymään, jos en silitä ja viikkaa vauvan vaatteita koko heinäkuuta kaappiin.

Työminän alasajo on vaikeaa.

Työminästä pitäisi ensin orientoitua lomaminäksi, mikä sinänsä jo itsessään on haaste. Lomaminä kuitenkin astuu kehiin aika nopeasti, viimeistään ensimmäisen lomaviikon jälkeen. Ongelma onkin tämän jälkeen tuleva aika, siis se varsinainen äitiysloma. Mitä sitten teen? Silloin isäntä on jo töissä ja jään yksin päivittäin kotiin, jossa mökkihöperyys yllättää.

Mammaloman välitila ennen tulokkaan syntymää on suuri mysteeri. Uskon, että syntymän jälkeen tekemistä riittää, eikä ajankulua ehdi pohtia, mutta kuukausi ennen sitä on aivan tyhjä. Kalenteriin en uskalla oikein merkitä mitään, kenellekään en uskalla luvata mitään, sillä eihän sitä koskaan tiedä mikä on lopullinen d-day tai oma jaksaminen viimeisenä kuukautena. Luulenkin, että lopua kohden mennään ensin viikko, sitten päivä kerrallaan. Lopulta tunti kerrallaan, jolloin odotellaan jo lähtöä kättärille.

Jotta siirtymä ei olisi liian suuri, otan ensin tutun lomalaisen roolin, josta tarkoitus on liukua pikkuhiljaa äitiyslomalaiseksi. Jään siis tänään vuosilomalle, jonka merkitsen sähköpostin out of office toiminnon viestiksi. Muokkaan sitä sitten hieman myöhemmin, kun siltä tuntuu, seuraavanlaiseksi:

"Kiitos yhteydenotostasi. Olen äitiyslomalla alkaen 18.7.2011, työasioissa otathan yhteyttä sijaiseeni."

vko 32

Low alcohol kuski

Raskaana oleva vaimo on yhtä kuin kuski ainakin yhdeksäksi kuukaudeksi ja vielä varmaankin toisiksi samanmoisiksi sen jälkeenkin. Tämä ei ole reilua.

Mieheni ylvästeli alkuvuodesta sillä, että selvisi tipattoman tammikuun ehjin nahoin. Asia nostettiin usein esille, kuin urotyönä, suurena uhrauksena viininjumala Dionysokselle. Entäs sitten minä? Minä olen luopunut rakaasta viiniharrastuksestani, josta innostuin aikoinaan alko-tätinä työskennellessäni. Suhteeni viineihin on siis hyvin rakas. Mitään kiitosta ja ylistystä ei raskaana olevalle kuitenkaan pidättäytymisestä kuulu. Kitistessäni asiasta, ympärilläni vain todetaan, että pidättäytyminenhän on aivan normaalia, koska olet siinä siunatussa tilassa.

Juomattomuutta pidetään normaalina raskaana ollessa. Ja huom, mielestäni näin kuuluukin olla, mutta mielestäni se on epänormaalia verrattuna aiempaan olotilaani. Tällöin eivät viinilasit pölyttyneet vitriinissämme eikä pullot kasaantuneet viinikaappiimme. Nyt ainoa menekkituote meillä on vissyvesi ja jos oikein hurjastellaan niin low alcohol sider Stowfordilta. Vaikka Alkon Schönlein on oikeasti hyvää holitonta skumppaa, maistuisi välillä joku muukin. Ja holittomat viinit voi sitten kaikki samantien unohtaa. 

Nyt yhtäkkiä maljoja nostellessamme erinäisissä juhlissa olen huomennut olevani myös tietynlaisessa erityisasemassa. Viniä ei tipu, vaikka ruinaisinkin. Saan kylläkin lasiini kylän isännistä ja emännistä riippuen mehua tai pommacia, joskus jopa alkoholitonta skumppaa, ja sääliviä katseita. Taistellessani paikan pikkuipanoiden kanssa viimeisistä mehutilkoista muut vieraat siirtyvät jo aperitiiveista seuraaviin ja valitsevat viininsä menyyseen sopiviksi. Itse tilaan säälikokista, jonka hiilihappopitoisuus pilaan ruuan kuin ruuankin maun (tai saan taas sitä helkkarin mehukattia) jääden paitsi eliittivuoden chianteista ja amaroneista.

Joisin vieraillessani mielelläni yhden lasin viiniä. Edes yhden. Jos kuitenkin erehdyn kaatamaan itselleni viiniä tai pyydän emäntiä ja isäntiä sitä minulle sallitun yhden lasillisen verran toimittamaan, niin siitä vasta riemu raikaa ja tuomitsevat katseet poraavat läpi punaviinilasini. Otit koko lasillisen! Aiotko juoda sen kokonaan? Ihan kokonaan?!

En siis edes enää oikein uskalla pyytää muita kaatamaan lasiini viiniä. Eikä sen edes väliä, sillä pyytäminenkään ei aina edes onnistu. Vastuuntuntoiset isännät ja emännät huolehtivat onnekseni juomisestani ja säännöstelevät lasiini kyselemättä vain tilkkasen verran, ettei vain pääsisi viininhimo iskemään. Lasiini laitetun pisaran nielaistuani löydän itseni taas mehukatin ääreltä.

Loppuillan tuijotan seinille pitkästyneenä, kun muu porukka on lähtenyt suorastaan lentoon kehuskellemn kovaan ääneen gewürztraminerin bukéta. Kenestäkään ei ole enää juttuseuraksi ja väsymyskin pukkaa päälle. Lopulta ilta siunataan ikuisen kuskin roolilla, joka kuuliaisesti heittää kaikki kotiinsa. Matkalla kuskia kiitetään vielä yllätysratsialla, jossa poliisisetä puhalluttaa ja tokaisee: "nollaa näyttää, hyvää illanjatkoa", NO SHIT!

Jos siis yksikin ihanista miespuolisista ystävistäni kehtaakin enää valittaa tipattoman tammikuun rankkuudesta tai iloita ääneen pitkäaikaisesta kuskista porukassa, puren sitä, ladon tuttelit pöytään ja lähden baanalle. Kaikella on rajansa. 


vko 31 ja noin 3 kokonaista lasia viiniä takana koko raskauden ajalta ja sama linja pysyy

Kymppikerhossa grammojen tarkkuudella

No niin, sitä ollaan nyt kymppikerhossa ja ei todellakaan siinä mihin jotenkin on sotkeutuneet ne lentokoneet, vaan ihka uudessa painoluokassa.

70 kilon rajapyykki on mennyt rikki ja tasan kymppikiloa tullut lisää. Voi tätä massakuuria, jolle ei näy loppua.

Maha on samalla paisunut hurjiin mittoihin. Enää se ei tosin ole laajentunut ulospäin -suuntaan (mikä kävi ilmi viikottaisesta Isännän tekemästä ympärysmittatarkistuksesta), vaan lähinnä sivuttais -suuntaan. Outoa.

Laajentuminen ei jää enää keneltäkään huomaamatta. Kuukausi sitten vieraileva neuvolatätinikin kröhäisi kummallisesti käytyäni vaa´alla ja ilmoitettuani painolukeman. Jatkuvan kilojen tarkailun herkistämät aivosoluni rekisteröivät sanattoman viestin välittömästi. Jokin oli pielessä...

Pakkohan sitä oli sitten heti kysyä, että mites sen painonnousun laita nykyään. Vastaus oli, että tavoitenousu olisi 500 g viikossa ja lukemani näyttivät 550g viikkovauhtia. Omg. Ynähdin säälittävästi, että eikö alhainen lähtöpainoni tarkoita yleensä suurempaa painonnousua, kuin keskiverto-odottajalla. Vastaus olit ylysti sama: tämä luku on tavoite, jossa tulisi pysyä.

No, raivostuin hieman painonnoususta varoittelevasta sävystä, mutta en jaksanut tehdä asialle mitään. Mielestäni täti oli ylireagoinut painonnousuuni, sillä peilistä katsoo edelleen aivan norminäköinen nainen (jos vaan vatsan kohdalta leikataan kuva poikki). Eikä isäntäkään ole mitään sanonut, vaikka olen sitä häneltä vannottanut. Kilot eivät kertakaikkiaan näy missään, paitsi siinä, ettei vanhat housut todellakaan mene enää päälle alkaen polvista ylöspäin tai että olen joutunut ostamaan rintaliiveihini, kiitos hyvän vinkin tuttavaltani, leventävän lisäkappaleen. Ja okei, on sinne leuan allekin ilmestynyt stiä kuuluisaa raskauden hehkua ja pyöreyttä. Eli näin epäkorrektisti: kaksoisleuan aihio.

Vaikka ole nyrittänyt olla hötkyilemättä aiheeseen liittyvistä asioista ja jättänyt jopa ostamatta uudet patterit digivaakaan, joka sanoi itsensä irti muutama viikko sitten (kuka lie käyttänyt sitä niin ahkerasti että patterit loppuivat?!?!), onnistuin kuitenkin kehittämään pienimuotoisen paniikkikohtauksen. Kohkasin painostani ennen seuraavaa neukkarivierailua isännälle, työkavereille, siskolleni ja isälleni ja varmaan vahingossa muillekin vastaantulijoille.

En vaan niin millään tahtoisi saada huutia painostani. Se vaan on jotenkin noloa. Tilannehan on se, että on alistunut tilanteeseen, jossa asiantuntijan roolissa olevat henkilöt tarkkailevat ja siitä huomauttelevat painosta, eikä mahda sille käytännössä itse mitään. Painoa vaan ilmestyy jostain, söin salaattia tai makkaraa ja kiloja vain tipahtelee taivaalta kuin mannaa, tein mitä tahansa. Toisaalta en edelleenkään oikein tiedän kumpi meistä kasvaa ja kerää painoa, minä vai vauva?

Minua ei silti lannisteta. Viime neuvolakäynnille mennessäni tiesin siis, että huutia saattaisi taas tulla ja paniikin vallatessa nousin vaa´alle. Va a´alle päästyäni ähkäisin, jumankauta 70.8kg! Onneksi paikalla oli eri täti. Katselin kauhunsekaisin tuntein uutta (ja tulevaa vakkari)neuvolatätiäni, kun ilmoitin tuloksen. Ilmekään värähtämättä hän kirjasi viikko nousuksi 646g ilman mitään valituksen sanaa.

Päättelin, että joko vakkari neuvolatätini oli armelias eikä sanonut mitään hurjasta hypystä, tai sitten ei oikeasti ole vieläkään tarvetta huolestua. Edellinen täti olikin ehkä vain painoherkemmästä päästä ja otti painosuositukset liian kirjaimellisesti. Hassua vain, että neuvolan sisällä suhtautuminen painoon on keskenään niin erilaista.

Siispä, kymppikerhoon kuulutaan ja muutaman viikon päästä, kun taas jälleen kerran seuraava neuvola osuu kohdalle en meinaa panikoida. Tiedän, että vastassa on vielä yhden kerran se sama kuivahko vieraileva neuvolatäti, jolla 50 g oli jo liikaa, mutta aion valmistautua huolella tähän tulevaan reissuun: otan Isännän mukaan, joka tarpeen vaatiessa voi murista sille ilkeälle tädille, joka kehtaa naputtaa painosta!

 vko 31 + 10kg