Aika kuluu nopeaan.
Kanada on kohta samottu, hummerit syöty ja valaat nähty livenä. On tutustuttu hurmaavaan luontoon ja ei niin hurmaavaan säähän. Ja kuka voisi unohtaa ne leikipuistot. Kylän kaksi ainutta. Kotimatka siis häämöttää. Se hurja kolmen ja puolen vuorokauden mittainen uroteko. Huh.
Taas yksi kuukausi on takana päin.
Nyt on myös menossa jo hämmentävä 27. raskausviikko. Takana ovat yllättävän nopeaan eteen tulleen odotuksen tuoma ensi järkytys, alkuraskauden pahat olot ja jäätävä nälkä. Puhumattakaan väsymyksestä.
Kirkkaasti olen ohittanut myös salailun ajan. Se ärsyttävän ihana aika, jolloin jo todellakin on raskaana, mutta näyttää vain tynnyriltä. Epämääräisen lihonneelta.
Ja hehkeä keskiraskauskin on pikapuoliin purkissa. Ei se tällä kierroksella ollut enää ihan niin hehkeää, kuin ensimmäisellä...
Nyt olen menossa hyvää vauhtia kohta pelottavaa viimeistä kolmannesta, lisääntyviä vaivoja, selkäkipuja, katkonaisia yöunia, mahassa kääntyilevää valtavaa otusta ja supistuksia. Niitä viimeisiä.
Toinen kierros on tyypillisimmillään ollut unohtamista. En ole ehtinyt orientoitua yhtään mihinkään ja olen säännöllisesti unohtanut olevani jälkikasvutehdas. Viimeisien kuukausien jokainen päivä on siis vain plussaa. Se on kultaakin kultaisempaa aikaa yrittää taas kerran tajuta että vauva on tulossa.
Siinä missä ekaa odotellessa paijattiin mahaa ja metsästeltiin potkuja, on nyt hyvä jos illalla nukkumaan mennessä muistan tarkistaa onko joku elossa.
Potkiko se kertaakaan koko päivänä? Ai miksi en voi juoda punaviiniä?
Välillä on siis hyvä olla ihan vain hetki paikoillaan ja yrittää painaa mieleen edes jotain tästäkin raskaudesta. Jos se vaikka olisi nyt se viimeinen kerta kun kasvatan tätä ihmeellistä uutta elämää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti