tiistai 17. syyskuuta 2013

Parenfant, vain yksi ranskalainen fantti?


En todellakaan puhu ranskaan, en sanakaan. Ummikkona, täysin kielisokeana ja tältä osin rampana, uskalsin silti jättää mukulan tänään hoitoon Parenfanttiin. Ranskankieliseen hoitopaikkaan.

Noudatin tuttua ja turvallista, Suomessa opittua tutustutaan ensin pari päivää paikkoihin -tapaa ja hilluin lapsen kanssa hoitopaikassa kaksi kertaa kaksi tuntia ennen varsinaista H-hetkeä.

Hoitoaamuna hyperventiloin tuttuun tapaan, kuten aikoinaan Murmelin jäädessä ekaa kertaa perhepäivähoitoon. Mitäjosmitäjos -fiiliksiä pahensi se, että hädän sattuessa minuun ei todellakaan saa yhteyttä. Puhelimeni on täällä mykkä, kiitos Telefinlandin, joka on jättänyt virittelemättä verkkosopimuksensa tähän ranskankieliseen maailman kolkkaan. (Nimi Gaspé muuten tarkoittaa maailman laidalla, todellakin)

Siispä lapsi ranskalaisen suden suuhun, vailla takuuta yhtään mistään että sen saa edes takaisin.

Myös ranskankieliset tarhatädit näyttivät olevat hieman hädissään täysin puhetta ymmärtämättömän lapsen kanssa. Hoitajat jaksoivat aluksi lohdutella minua, että kyllä he tarvittaessa puhuvat englantiakin. Hmm, ihan kiva, mutta mukula edelleen ei puhu kuin suomea.

Lopulta päädyttiin sellaiseen järjestelyyn, että edellisellä tutustumiskerralla kirjoitettiin paikan ranskankielisen johtajan toimesta ylös muutamia heidän mielestään tärkeitä suomalaisia sanoja kuten nälkä, vessahätä, tule, istu jne jne. Koomista oli, että kun sanelin pyynnöstä suomalaisia vastineita, piirtyi paperille johtajan vinkeitä vastineita: ulo huv (ole hyvä), esto (istu), toola (tule). Suomenkieltä uudistetaan näemmä...

Noooo, viis oikeinkirjoituksesta, kunhan turvaa löytyy tarvittaessa.

Mukula jäi hoitoon perusrutiinein, voimahalit ja heipat ja menoksi. Rintarottingilla töitä tekemään hotellihuoneeseen. So not. Vahtasin vartin välein huoneen kattoikkunasta niskaväärällä josko näköyhteyden päässä olevasta hoitotalosta näkyisi jotain epäilyttävää. No ei näkynyt. Mutta vahtasin silti. Pyörin päättömänä netissä ja kokosin ajatuksiani kymmeniä kertoja. Ja kyttäsin lisää.
 
Lopulta kahden piinaavan tunnin jälkeen ryntäsin muka smuutisti paikan päälle todetakseni että "Orna" (kuten he kummallisesti lastani nimittävät useista korjausyrityksistäni huolimatta) istui iloisenä penkillä ja luki kirjaa toisten ranskankielisten tyttöjen kanssa.

Näytti olevan kiva päivä. Tottakai kyselin ja kuuntelin ranskaa puhuvilta hoitajilta heti klassiset, tyttösi on ollu hieno ja kiltti, helppo hoidettava -mantrat. Blaablaa niinhän ne kaikki sanovat. Vaikka mitä kulisseissa tapahtuisi.

Yritinkin ovelasti udella pieneltä, miten päivä todellisuudessa meni. Vastaukseksi sain:

Mitä teitte koko päivän?
Söin keksiä
Ok. Ei kuulosta pahalta, mitäs muuta?
Pojalle tuli harmi
No niin, arvasin kuka pahoinpiteli ja ketä?
Maito kaatui.
Okei, ei vakavaa.
Täti piti tyttöä kädestä kiinni
Arvasin! Hemmetin ranskalaiset lapsentallojat!
Täti lauloi tytölle tuiki tuiki tähtönen.
Ups.

Ja perinteisesti sain raahata kotiinlähtöä kiukkuavan mukulan julkisesti nöyryyttävällä suostuttelumaratonilla ja lopulta niskapers otteella kotiin, kun ei olisi millään halunnut lähteä kun oli niin kiva ranskalainen kerho. Huomenna siis uudestaan. Bonsuur vaan teillekin, tai jotain.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti