Mites sun maitorauhaset?

Kuppi on taas vaarassa keikahtaa nurin imetysasioissa.

Törmään vähän väliä tuttujen ja puolituttujen kesken, huom "aikuisten naisten" kesken, kysymykseen tuleeko sulta vielä maitoa? Kysyjät ovat yleensä niitä vahnempia naisihmisiä, jotka ovat jo omat lapsosensa saattaneet aikuisten maailmaan aikoja sitten. Esimerkiksi erityisesti ihana anoppini viljelee kysymystä alituiseen, mikä ylläri ylläri, saa karvani nousemaan taas pystyyn kuin seipäät (ja btw niitä on paljon, shaveri on nykyään yhtä kuin esihistoriallinen väline -pyydän anteeksi).

Maitorauhasteni tilanteesta äidytään utelemaan lähes poikkeuksetta kun kaivan kyläillessä tuttelin laukusta esiin. Tai kun joku nimeltä mainitsematon, edellisen tekstikappaleen sankari, tulee meille hoitamaan lasta ja opetan häntä käyttämään pulloa.

Kysymys yllättää minut joka kerta. En oikein tiedä miten siihen vastaisin. Yleensä tokaisen reippaasti että tottakai tulee, syötetään välillä vain huvin vuoksi pullosta. Totuus on, että ei sitä maitoa enää heru kuten alussa ja pullo on miltei pakko olla varmuudeksi mukana. Lisäksi, en millään halua kaivella rintavarustustani kaikkien seurassa esille ja lyödä uumiani tiskiin kesken sunnuntaipäivällisen. Olen myös yleensä kyläillessä valinnut vaatekaapistani päälleni jotakin vaatetta, joka ei alituiseen kilju "minä imetän vielä, siksi nämä etuluukut", jolloin on kätevämpää annostella sapuska pullosta.

Ja anekdoottina, ihmettelen syvästi hoitamaan tulleen sukulaisen kommenttia imetyksestä lastenvahtivuoron alkaessa. Jos tarvitsemme lastenvahtia, en ole itse paikalla imettämässä, mikä tarkoittaa automaattisesti pulloruokintaa ellei hän rupea kehittelemään omista maitorauhasistaan jotakin elämäneliksiiriä. Mutta tätä vaihtoehtoa en halua ajatella enempää. Olempa tähänkin ilmiöön aikoinaan törmännyt, tosin eri henkilön kohdalla.

Eniten minua ottaa em. kysymyksessä päähän jonkin asteinen intimiteettirajan ylitys. Mitä se kenellekään kuuluu paljonko sitä maitoa tisseistä oikein heruu, mikä on imetystilanteeni tai onko lapseni "vaarassa lispua" pulloruokintaa kohden. Sitä paitsi koen valtavan epäreiluna kysymyksen niitä kohden, jotka eivät voi imettää ollenkaan.

Imetys tuntuukin edelleen olevan joku hyvän äitiyden mittari, varsinkin vanhemmilla naisilla. Heille on neuvolassa aikoinaan kaiverrettu kristallin kirkkaasti takaraivoon, että vähintään puoli vuotta imetystä on pakko tehdä, keinolla millä hyvänsä. Muun muassa äitini aikoinaan omalla kohdallani joutui valehtelemaan neuvolatädeille imettävänsä esikoistaan, vaikkei se onnistunut. Hän hykertelikin salaa, kun tädin kehuivat lapsen kasvavan niin makeasti keskikäyriä pitkin hyvällä "äidinmaidolla" eli 80 -luvun ehdalla tuttelilla.

Kiitänkin nykyneuvolaa ihan maailman tappiin asti samanlaisen painostuksen puuttumisesta. Meitähän jopa ohjeistettiin siellä oikein avokätisesti, miten pullon (ja isän) saa helposti mukaan ruokakuvioihin alusta asti.

Samaa asennemuutosta (ja hienovaraisuutta) toivoisin myös vanhemmalta sukupolvelta. Ei se tissin puute lasta tapa, vaan ruuan puute.

Pitääkö niitä olla kaksi?

En ole millään tasolla välttynyt kysymykseltä, koskas tulee seuraava?

Siis mikä?

No toinen lapsi tietty.

Ahaa... ööö ... joo. Jos nyt kuitenkin selviäisin hengissä tästä yhdestä.

Ensimmäisen kerrantästä vihjailtiin minulla kaksi päivää synnytyksen jälkeen. Mahani ja koko kroppani oli turvoksissa maratonista ja isäni rakkaani vitsaili, että jokos on toinen tulossa. No voihan vadelma, ei todellakaan! Yritän ensin kerätä ulos pursuneet sisuskaluni takaisin kasaan, elää hetken omaa ja parisuhteeni elämää sekä muistaa, että taloudessamme on koirakin!

Mikähän ihme siinäkin on, että pikkukakkoskyselyt eivät sunkaan jääneet tähän. Toisen lapsen suhteen raskautumiskyselyt ovat vähintäänkin yhtä yleistä riistaa kuin ensimmäisenkin kohdalla. Niitä tulee vastaan sukulaisilta, kavereilta, vanhemmilta, neuvolasta, joka tuutista. Eikö yksi lapsi mitenkään riitä? Ptääkö tätäkin asiaa ruveta jotenkin perustelemaan, keksimään hemmetin hyvä syy miksi meidän perheessämme ei todellakaan nyt jakseta ajatella toista?

Haluaisin ensin toipua massiivisista univeloista, elää hetken vähän vanhemman lapsen kanssa puuhaelämää, nauttia ainutlaatuisesta tyttärestämme ihan rauhassa ja harjoitella tätä äitinä olemista. Sitä paitsi kahden tai useamman pienen lapsen tuttavaperheet näyttävät olevan niin vedettyjä viimeisilleen jäksamisensa kanssa. Itse jaksan juuri ja juuri yhden pikkuipanan, en kahta.

Toisen lapsen hankkiminen tuntuu olevan jonkinmoinen yhteiskuntavelvollisuus, sillä taataan yhteiskunnan kasvu, korvataan hävikki. Ideaali ydinperheessähän on kaksi lasta, tyttö ja poika. Se on normaalin perheen määre. Yksilapsisuutta joutuu perustelemaan, muutoin kohtaa esimerkiksi toissijaisen lapsettomuuden, itsekkyyden tai talousvaikeuksien arvuuttelua.

Vastalauseeksi kyselyille ostimme isännän kanssa asunnon, jättimaisen kolmion, jossa tosiaan ON VAIN KOLME HUONETTA. Piste. Älkää siis kysykö miksi meille ei tule toista. Meillä ei ole tilaa (paitsi että kämppä on entinen 4 huonetta + keittiö, yksi seinä on vain purettu ja rakennettavissa takaisin jos sitten kuitenkin...).

älä koske

Älä koske ellet saa lupaa. Älä edes uneksi, ellet ensin vaivaudu edes kysymään lupaa. Se vaivauttaa, ahdistaa, inhottaa, ärsyttää. Kehoni on minun, en itsekään läpyttele mahamakkaroitasi varoittamatta. Hus mahani luota!

Näin ajattelen mahaan taputtelijoista. Niistä olen kuullut (kauhu)tarinoita ja kohdannutkin niitä tässä matkan varrella. Mahaan taputtelu tulee aina eteeni yllättäen, puskista. Tilanne on vaivauttava. Menen toisen lärppimisestä ihan vaikeaksi ja hiljaiseksi. Mieleni tekisi kysyä, mitä oikein haet sieltä, eikö se vauva näy päälle päin ilmankin?

Mahataputtelijoita on niin miehiä kuin naisiakin. Niitä jotka himoitsevat taputtelua, mutta eivät kehtaa. Niitä, jotka läiskäyttävät kätösensä toisen etureppuun aivan puskista. Ja onneksi myös niitä, jotka kysyvät siihen lupaa. (Sori ei tipu, vaikka kuinka pyytäisit).

Erityisesti eräs mahataputtelija ottaa kirjaimellisesti takaraivooni ja pikkuaivoihini asti. Itseasiassa niin vimmatusti, että kiehumispiste on lähellä joka kerta kun nykyään vain näenkin henkilön. Rakkaan anoppini. Ihanan varaäitini. Isännän emon.

Kun saavun anopin luo kylään mahaani lähestytään lässyttäen kädet ojossa. Pitkältä, huoneen toisesta päästä, vaikka pihalta asti. Ja vaikka kuinka torjuisin hänen käsiään maalivahti-isännältä oppimieni perhostorjunta-asentojen avulla, en siinä onnistu. Ne löytävät aina maaliin ja ah niin ihanasti lärpättelevät ulospullahtanutta napaani, mitä en missään nimessä haluaisi jakaa toisten kanssa. Ja sama toistuu muutaman kerran vierailun aikana, loppuhuipennuksena jäähyväishalausten kera ovella, kun yritän epätoivoisesti livahtaa ulko-ovesta pihalle ennen rakennekynsin varustettuja vieraita lääppiviä käsiä.

Yh. Masentavaa. Olen tahtomattani jonkun toisen kosketeltavissa oleva objekti. Muiden omaisuutta.

Anoppiaan ei saa valita, mutta mahan läpsyttelylle saa asettaa rajat. Mutta miten ihmeessä? Joidenkin tuttujeni ratkaisu on ollut läimäyttää oma kätösensä kuin vastapalveluksena taputtelijan vatsalle. Toinen taas on sanonut suoraan päin taputtalijan maireasti hymyilevää naamaa, että ota kätesi pois, en pidä tästä. Itse olen ennaltaehkäisyn kannalla. Yritän pysytellä kaukana ihmisten käsistä, näytän kyrsiintyneeltä ja raskauden väsyttämältä naisparalta tai vaihtoehtoisesti vihaiselta hormonien sekoittamalta äidiltä, valmiina jäämään etuhampailla roikkumaan taputtelijan peukolapoimuun. Pidän nykyään myös käsiäni vaistonvaraisesti mahani suojana kohdatessani vauvahuuruissa olevia ihmisiä. Muihin tämä torjuntaliike tehoaakin hyvin, paitsi Rouva Anoppiin.

Mistä näitä taputtelijoita oikein tulee? Anoppini ainakin on vauvahullu. Näin nätisti sanottuna. Muiden mahat ovat ilmeisesti vain niiiiiiiiin vastustamattomia että niistä on vaikea pysyä erossa. Tämän kategorian taputtelijat saavat jonkinmoisen hekuman huipun laksiessaan kätensä toisten mahoille. Ne voivat yllättää niin julkisissa kulkuneuvoissa kuin naapurustossakin. Miksei yleisessä saunassakin. Yleensä nämä ovat aikuisplus iässä olevia naisia, jopa mummoja. Ehkä he vielä toivoisivat voivansa olla raskaana iästään huolimatta tai kokevat oman raskautensa niin merkityksellisen ihmeelliseksi, että heijastavat muinaisia odottajan tuntemuksiaan muidenkin mahoihin. Tänks huomiosta, mutta tämä on silti minun kehoni.

Toinen tyyppiesimerkki on uteliaat taputtelijat. Heiltä kuulee usein loputtomiin jatkuvia kysymyksiä, kuten miltä se tuntuu, saako siihen koskea, miltä potkut tuntuvat jne. Heidän kätösensä suorastaan syyhyävät hipelöintä. Päästessään asiaan he oikein tunnustelevat vatsan peitteiden läpi miltä sisuskaluni tuntuvat. Joo, siinä on entiset vatsalihakseni, joista jäljellä on enää vain periksiantava lihaskalvo (mikä muuten sattuu kun tökit juuri siitä),  ja siinä on vauvan pää tai takamus, mistä hemmetistä minä sen tietäisin...

Uteliaiden taputtalijoiden omaalalaji on miestaputtelijat. Ne mäiskäyttävät viisi sormeaan kirpeän  "läts" -äänen sävyttämänä vatsalleni. Mielellään silloin, kun vatsani päällä ei ole peitettä. Läiskis, ai tällänen mötky mahassa, onpa iso maha, oli pakko kokeilla. ...Kiitti...

Neljäs esimerkki ovat hoivaajat. Taputtelijoista miellyttävimmästä päästä. Ne, jotka lempein katsein ja ottein lähestyvät mahaa. Taputus on kevyt ja ei viivähdä mahalla kauaa. Kosketuksessa on mukana ymmärrystä ja tsemmpausta. Koeta kestää, hienosti olet jaksanut, kyllä se siitä.

Ja sitten on tietenkin ihana isäntä, joka saa lärppiä ja läpsytellä niin paljon kuin ikinä haluttaa. Hänellä on etuajo-oikeus ja suorastaan vaatimus.

Ainoat, jotka eivät rapylät ojossa lähesty turvonnutta etumustani ovat kanssaodottajat. Heille se ei tulisi mieleenkään. Koenkin, että jaan heidän kanssaan kollektiivisen trauman. Irti mahastani, se on minun, ei sinun.

Vannonkin täten, kautta kiven ja kannon, etten ikinä, ikinäikinäikinä, kopeloi toisten raskausmahoja äkkiarvaamatta ja lupaa kysymättä. Noup. Never.

Isän uni

Isäntä kuorsaa. Joka yö. Ja valvottaa muutenkin vessakäyntien takia varsin rikkonaista yötäni. Aamuyöstä, vuudestä puoli kuuteen kuuntelin taas vaihteeksi rohisevaa kurkkuäännähtelyä, kunnes päätin nousta ylös ja valmistelemaan aamutoimia.

Isäntä heräsi puoli tuntia tämän jälkeen ja kertoi nähneensä juuri ennen heräämistään unta vauvasta. Hän näki unta, että olimme hankkimassa lasta, mutta jouduimme turvautumaan keinohedelmöitykseen alkuvaikeuksien vuoksi. Hedelmöitysklinikalla tehtiin päätös, että istutetaan varmuudeksi meidän molempien mahoihin alkiot kasvamaan. Tämä lisäsi kuulemma onnistumisprosenttia. Minulle hedelmöitys tehtiin ensin ja hänelle seuraavaksi.

Uni jatkui siten, että minun mahani alkoi kasvamaan, mutta hänen ei. Unessa tunnelma oli kuulemma ollut ontto. Hän epäonnistui ja minä sain alkaa odottamaan yhteistä vauvaa.Pettymys isännän oman mahan turpoamattomuudesta oli ollut unessa kova. Vauvan eteen oli tehty töistä ja käyty hedelmöityksessä asti, mutta turhaan. Unessa hän kuulemma oikein tunsi konkreettisesti, kuinka alkio istutettiin hänenkin mahaansa, mutta mitään siitä vaivannäöstä ei kuitenkaan loppujen lopuksi itänyt.

Isäntä on itse saanut alkunsa keinohedelmöityksessä, mihin uni varmaan osaltaan pohjaa. Enemmän veikkaan unen kumpuavan isän roolista suhteessa raskaana olevaan äitiin. Tulkitsen unen jonkin moiseksi tulevan isän ulkopuolisuuden kokemukseksi, jossa äiti saa jatkuvasti tuta tulevan jälkeläisen liikkeet, mahan kasvun ja äidiksi tulemisen fyysiset muutokset. Isä jää tästä kaikesta paitsi.


Hmm. Miten tähän pitää nyt oikein suhtautua. Ottaa Isäntä vieläkin enemmän mukaan vauvahommaan? Vai rinnastetaanko tämä uni niihin minun näkemiini hormoniuniin? Siinä missä itse panikoin unissa tupakanpoltosta, näkee isäntä tällaisia unia. Hyrrääkö siis Isännälläkin hormonit korkealla ja yhtä solmussa kuin minullakin?

Ehkä tämä on ihan vain normaalia isäksi tulemisen pohdintaa ja isäroolin peilausta. Siihen on varmasti sekoittunut hieman ulkopuoliseksi jäämisen pelkoa, mikä tuntuu ihan luonnolliselta. Lohdutinkin Isäntää aamulla, että en meinaa omia vauvaa itselleni, vaan päin vastoin. Jos hän niin haluaa niin leikkikööt ja hoivatkoon niin paljon, kuin ikinä jaksaa. Mienaan ilomielin nukkua ja levätä nämä kaikki hetket!!

Ja onha se Meidän vauva, ei Minun.

Isännällä menossa vko 29

Mutta sähän olet raskaana!

Olen loputtoman kyllästynyt ympärilläni vellovaan "olet raskaana etkä voi tehdä jotakin" -asenteeseen. Muut tuntuvat varsin hyvin tietävän, missä menevät jaksamiseni rajat ja kuinka raskaana olevan kuuluisi elämänsä tässä poikkeus- ja suorastaan hätätilanteessa järjestellä.

Antaudun. Laittakaa minut kuplaan kiitos. Zorb -pallokin käy jos ette muuta keksi.

Huolimatta minua ympäröivästä huolipuheesta en itse pahemmin menoani jarruttele.

Jaksan ihan hyvin kantaa terassituolit mökillä, vaikka ähisten, niin selviydyn siitä vallan mainiosti. Ähisisin muutenkin niitä kansaessani. Minulta ei siis taarvitse kaapata niitä sylistä kesken kaiken.

Pärjään myös aivan hyvin jumpassa, eikä jaksamistani tarvitse päivitellä, tai osallistumistani kauhistella. Kiitos vaan huolenpidosta.

En edelleenkään ole aivoton, vaikka neuvolatäti niin luulee varoitellessaan minua pyörällä ajamisesta väliä koti -neuvola, koska tiellä on, hui kauhistus, soraa.

Huolipuhe ulottuu ihan kaikkiin tuttuihini. Jopa Ihana Isi, siis omani, heittäytyi ylihuolehtivaiseksi lätkän finaaliottelussa Blues vs. Hifk. Olimme paikan päällä katsomassa ottelua, jonka loputtua ihmismassa me mukanansa alkoi purkautumaan katsomoista pihalle. Isäni asettautui ihmistungoksessa kulkemaan urhean ritarilisesti rinnalleni. Hän järjesti asemapaikkansa siten, että kuljin väkipaljoudessa Isäntä toisella ja hän toisella puolen, niin ettei kukaan minuun törmäisi. Urheasta Isistä tuli suojelija.Olisin toki pärjännyt ilmankin näitä bodyguardeja, mutta menköön, saattueessa oli mukavan tilavaa kävellä, kun raavaat miehet blokkasivat minulle tilaa.

Pahimmat huolipuheet kohtasin ennen Levi-reissua. Lähdimme Isännän kanssa Leville laskettelemaan pika reissulle huhtikuun alussa. Voi jösses sitä kaaosta ja paniikkia, jota kohtasin pitkin matkaa ennen reissun alkua. Raskaana oleva ei ilmeisestikään ole kykeneväinen valumaan vahatut lankut jalassaan mäkeä alas. Bullshit. Maha pystyssä tulin alas kovempaa kuin koskaan, sillä painopiste oli kerrankin riittävästi edessä.

Viimeinen niitti oli toissapäivänä mammajumpan pilottikäynnillä. Tästä tilitän myöhemmin lisää, mutta voi vaan kuvitella kuinka monta kertaa 60 minuuttin mahtuu sanat "saa sitten lopettaa kun ei enää jaksa" tai "älkää vaan tehkö jos tuntuu pahalta".

Eiku aattelin tässä vetää itteni piippuun ja aiheuttaa itselleni ennenaikaiseen synnytykseen johtavat supistukset. Siis tänään, tässä, ja nyt.

Haloo, eikö kukaan enää luota raskaana oleviin ja heidän omaan harkintakykyynsä? Aivoni eivät ole karanneet lomille kuukautisten poisjäännin mukana. Ehei, ne ovat vielä täällä ja niitä ärsyttää tämä paapominen. Lupaan ja vannon vinkaista sitten kun sattuu, väsyttää, pelottaa, ahdistaa tai en pärjää. Sitä ennen: päästäkää minut pois täältä pehmustetusta huoneesta!

vko 23