UAAAH! on viimepäivinä vähentynyt. Se tulee kyllä heti kun uni alkaa tulla silmään ja yltyyn sänkyyn siirrettäessä, mutta laantuu kun sylittelyä ja rauhoittelua jatkaa. Fantastista!
Jouduin tosi kovaan paikkaan miettiessäni onko unikoulu nyt ihan sekopäisen valmentajavanhemman aivoituksen tulos vain oikeasti tarpeen ja tärkeää. Se on mitä kamalinta "rääkätä" pientä laittamalla se yhä uudestaan ja uudestaan sänkyyn, kun tietää siitä seuraavan massiivisen huudon.
Lopulta taas yhden kaamean nukuttamiskerran keskellä huomasin, että lapsi pitää rauhoittaa ihan oikeasti kunnolla sylissä, ennen kuin sen voi laittaa takaisin sänkyyn. Pelkkä huutamisen loppuminen ei riitä, vaan koko kropan pitää rentoutua. Käytin rauhoittamiseen myös hieman vilppiä, nimittäin lauloin tytölle koko ajan. Tällöin rauhoittuminen oli nopeampaa.
Tästä seurasi, että huuto ei enää alkanutkaan sänkyyn laitettaessa, vaan mini jäi tuijottelemaan kattoa ja nukahti. NUKAHTI! Unbelievable!
En ole ikinä lauleskellut murmelille, mutta tästä edespäin se saa kuulla vaikka mitä aarioita pitkin iltaa jos ne vain auttavat. Samoin otan nukuttamiseen lempeän äidin roolin oikein tosissaan esiin. Hellyyttä, hoivaa ja rauhallisuutta, siitä on pienen tytön uni tehty.
Summa summarum. Unikoulu olikin ehkä minulle suunnattu, kuinka opin nukuttamaan lasta ilman ihmisriippukeinuna olemista, eikä itseasiassa minillemme. Muuttakoon se siis nimensä uniopetukseksi tai -harjoitteluksi, jonka fokus on koko meidän perhe.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti