Got lucky this time

Hih, sainpas omani. Piti olla nopea. Toooosi tosi nopea. Vuorokaudessa kuulemma loppuivat. Taas. Nämä viedään käsistä.

Ai mitkä? No Vimman lettileggarit tietty!

Ja ihan vain mulle, nää on K18!!

Iglo ja Indi

SiLLe PienEmmÄLle 

TäÄ    TaI täÄ  

VAi sItTeNKiN TuO

  VAikO TuO?  

Ja IsOmmAllE tää 

   vAi    vaI nÄÄ?!  

VAi KaiKKi!?

Islantilaisessa Iglossa ja Indissä on liika valinnan vaikeutta, vihdoinkin!

The Canadian Elf

Kanadassa on hauska perinne The Elf on the Shelf. Se on tavallaan joulukalenterin korvike, johon koko perhe voi osallistua joulun alla.

Lapsille viritetään tarina, jossa joulupukki lähettää joulun alla tonttuja tarkkailemaan koteja. Lapset voivat olla ovaleia ja yrittää metsästää tontun. Metsästykseen tarvitaan purkki vaahterasiirappia ja sopiva ansa. Esimerkiksi kori, jonka alle siirappipurnukka piilotetaan aina illan tullen.

Aamulla sitten joukolla ihmetellään onko ansa lauennut vai ei. 

Jossain vaiheessa tonttu on niin ahne, että sen on ihan pakko yön aikana livahtaa ansaan, josta se sitten aamun tullen löydetään.

Tontut ovat kuitenkin saaneet Joulupukilta tiukat ohjeet olla täysin liikkumatta, kun on päiväsaika. Niinpä se on aivan liikumaton ja saa hyllyn reunalta kunniapaikan mistä tarkkailla perheen puuhia.

Illan tullen, kun kaikki ovat taas menneet nukkumaan, herää tonttu eloon ja käy raportoimassa lasten päivän puuhat joulupukille.

Kun tonttu sitten palaa isäntäperheensä kotiin on sillä aina pakottava tarve tehdä pieniä kepposia tai sitten se joutuu muuten vain pulaan seikkaillessaan kotona. Aamulla ensimmäisenä etsitäänkin tonttua, joka voi olla missä päin kotia tahansa. 

Joskus se löytyy piparipurkkiin kurottamasta, joskus se on sotkenut hammastahnaa pitkin poikin, joskus kaivellut kukkaruukkuja tai joutunut kattolamppuun keikkumaan.

Sieltä se sitten jää kiinni "itseteossa" paikalleen jähmettyneenä ja palautetaan omalle vahtipaikalle päivän ajaksi. Kunnes taas koittaa yö ja uusien kepposten aika...

Jouluaaton alla tonttun sitten eräs yö vain katoaa. Se palaa joulupukin luo auttamaan aattoyön lahjojen jaon kanssa. Sitä ei näy ennen ensi vuotta, kun taas ryhdytään lasten kanssa kiinniotto puuhiin tietenkin vaahterasiirapin kera.

Pyyhitään tämä päivä muistista, jooko

Joskus on sellainen olo, että voisi tunkea jälkikasvunsa tehosekoittimeen. Vailla tunnontuskia.

Sellainen päivä oli tässä hetki takaperin.

Muksut riekkuivat koko edellisen yön. noin kymmenellä herätyksellä, kolmella kauhukohtauksella ja yhdellä kettumaisella unikoulun puolikkaalla. Jäjelle  jäi noin tunti kunnollista uniaikaa. Sitten herätys koettikin jo klo 05.12. (Anna armon käydä edes joskus jooko?!)

Väsymys siis painoi päälle ihan kaikilla heti alkumetreistä lähtien.

Huomasin kauhukseni huutaneeni ääneni käheäksi jo kello kahdeksalta aamulla. Olin karjunut perkelettä jo kolmesti, passittanut isomman huoneeseensa pariin otteeseen ja huutanut pienimmällekin että pidä hemmetti välillä suus kiinni.

Aamun kaoottisiin tunteihin mahtui seinään piirtämistä, leluilla paiskontaa, pikkusiskon rääkkäämistä, äidin hermojen menetystä, puhelimen puremista, lahkeessa roikkumista ja niin edespäin. Haasteita satoi oikealta ja vasemmalta. Joka toisessa stiplasin.

Kymmeneltä koetti muskari. Soudin ja huopasin lähdön kanssa viimeiseen asti. Kannattaako nyt julkiselle paikalle lähteä tällä porukalla juuri tänään?

No kannatti. Muskari oli päivän kohokohta. Sen jälkeen taas rymistiin. Nälkäiset kakarat kotiutettuna kello 11 huomasin toistamiseen karjuvani keuhkojani pihalle. Toinen kitisi syöttötuolissa nälkäänsä ja toinen huusi lautanen edessää lisää maitoa. Mielessä pyöri vain lause "Vi**u ku mikään ei riitä teille"!

Oma keittoni tietty jäähtyi pöydän kulmalla. Kahvista en edes viitsi mainita. Jossain välissä ehdin kai senkin pistää suoraan suoneen.

Kahdeltatoista unet kutsuivat. Hah! Pienempi paiskottiin pihalle jäätävän taistelun jälkeen. Isompi ei tietenkään suostunut nukkumaan yhtään mitään missään. Itse väsynyksestä kankeana koomasin sohvalla ja kiukuttelin kun en saanut olla sitäkään hetkeä yksin.

Välipala-aikaan rähinä oli taas käynnissä. Äiti huutaa hoosiannaa samalla kun kaataa jollekin johonkin astiaan maitoa. Tuloksena koirankuppi, jossa valio plussaa. Siinä on turha enää yrittää käskeä jälkikasvuaan käyttäytymään ruokapöydässä. Kasvot on menetetty päivän aikana jo niin monta kertaa.

Hävettää.

Päivällisen aikoihin koetti pelastus. Mummokavalkadin jäsen ehdottaa extempore lapsen yökylään ottamista. En piittaa pätkääkään että on kyse arkiviikosta, vaan vien vanhemman mukulan välittömästi hoitoon ja huikkaan, että ei tarvi palauttaa. Ja vieläpä ihan tosissani.

Enää perus iltakäninät sen pienemmän kanssa ja sitten unta kaaliin. Josko joku päivä joskus vituttaisi väsyttäisi vähemmän?

Kaksin vai kolmin?

Pikku oidipus viettää harvinaista omatoimista hetkeä pyykkikorissa

Kun päivät on sumuisia väsymyksestä, on yritettävä päästä helpoimmalla mahdollisella keinolla eteenpäin. Huomasinkin yhtenä päivänä pohtivani onko se nyt helpompaa olla kotona kahden vai yhden lapsen kanssa?

Siis kummalla äiti pääsisi helpommalla.

No yhden lapsen kanssahan päivät ovat vailla uhmaikäisen aiheuttamia konflikteja. Tällöin alle vuosikkaan kanssa istutaan lattialla, ihmetellään palikoita ja soitetaan kellopeliä. Välillä voi viettää vaikka tunnin ihmettelemällä pyykkikoria, jonka sisälle voi kömpiä. Ihan sulassa sovussa. 

Ja  mikä parasta, nautitaan päiväunten tuomasta omasta ajasta.

Toisaalta, tällöin joudun kestämään järkyttävän määrän oidipuskompleksisen lapsen läheisyyden kaipuuta. Lahkeessani ja paidan kauluksessani roikutaan jatkuvasti. En pääse vessaan tai ruokapöydän äären yksin, aina on joku kitisemässä jaloissa. 

Kahden lapsen ollessa samaan aikaan kotona, pienempi löytää sielunkumppaninsa isommasta. Silloin ne leikkivät vieretysten lattialla ja minä saan lukea lehteni ja juoda kahvini rauhassa.

Toisaalta näinä päivinä toimin jatkuvasti erotuomarina. Älä ota toisen kädestä- ja ei saa töniä - lauseet täyttävät päivän. Näinä päivinä on myös turha haaveilla tauoista. Koko ajan on joku rauta tulessa ja toinen kohta roihahtamassa. Pelkkä sapuskoiden vääntämäinenkin kahdelle tuottaa hikipisaroita otsalle.

En vieläkään tiedä mikä on hyvä kombo ja kumpaan suunta kallistuisin.

Liitettäköön soppaan vielä se, että joinain päivinä on syntisen ihanaa olla töissä, tällöin en katsele kummankaan kakaran perään kahdeksaan jumalalliseen tuntiin. Tällöin nautin kahvista, hesarista, vessarauhasta ja omasta ajasta koko päivän. Saisinkohan valita tämän vaihtoehdon?

Joulun aloitus

Joulutunnelmaa haettiin koko porukalla Weegee talolta Tapiolasta.

Paikalla oli acappellaa, joulupukkia, askatelupajaa jos toistakin sekä joulumyyjäiset.

(Ja tietenkin lelumuseo.)

Kohta kai kehtaa laittaa joulukoristeetkin esille omassa kodissa.

Uskomatonta, että jouluun on kuukausi. Siitä enää aavistus eteenpäin ja meillä on kaksi lasta talossa. Vauvavuotta on jäljellä enää hieman päälle kuukausi.

Ylisukupolvista kierrätystä

Meillä tavara kiertää aika kiitettävästi. Tämä ajatusmalli on peruja äidiltäni, joka on asiassa suht vanoutut.

Äidilläni on hyvin vihreät arvot. Työkseen hän ratkoo kestävän kehityksen kiemuroita ja vapaa-ajalla hamstraa antiikkia. Mikään sympaattinen vanha ja vielä käyttökelpoinen esine ei saa jäädä vaille käyttötarkoitusta. Olemassa olevilla esineillä on jokaisella oma tärkeä arvonsa ja asioita on kulutettu meidän perheessä kunnialla aina loppuun.

Olen jokseenkin jo pienenä tottunut lajittelemaan vähintään biot, maitotölkit ja lasit sekä metallit äitini johdolla. Kierrätys on jotenkin iskostunut minuun pintaa syvemmälle. Tunnen aina pistoksen, jos viskaan biojätettä roskakoriin. Erityisen ison pistos syntyy metallijätteen väärästä lajittelusta.

On siis aika tavallista, että sukellan sekajäteroskaämpäriimme huomattuani siellä jotain sinne kuulumatonta. Isännän suureksi ihmetykseksi.

Jotenkin koen jopa huonoa omaatuntoa, jos kuljen ulos ruostumaan jätetyn tölkin ohi. Sitä en kuitenkaan nappaa mukaan, ellei mukanani kulje jo valmiiksi kauppaan matkalla oleva pullokori.

Tulevaisuudessa olen todennäköisesti yksi niistä hulluista mummoista, jotka keräävät käsin puistojen reunoilta roskia mutisten nuorison hapatusta. Mutta en mahda tälle mitään. Ei jotain, millä on käyttöarvoa, voi noin vain heittää pois!

Näen luonnollisesti paljon aikaa ja vaivaa keräyspisteiden löytämiseen. Meidän lähellä ei ole kierrätyspisteitä ja sinne täytyy aina lähteä erikseen. Etäisyys ei minulle saa olla tekosyy.

Jaan kierrätysaddiktioni mielellään eteenpäin jälkikasvulle. Meillä Esikoinen kulkee mukana näille metalli- ja lasipakkausten kierrätysretkille. Hän saa itse lajitella lasit värittömiin ja minä sillä aikaa tölkin omiin pömpeleihinsä. Olen myös kertonut hänelle miksi kierrätän ja miksi se on tärkeää asia, joka koskee ihan joka iikkaa täällä pallolla.

Jos emme kierrätä, hukumme omaan roskaamme.

Esikoinen tietää jo mitkä roskat lajitellaan kotona mihinkin sankoon. Ja toivottavasti hän pian huomauttaa minulle energiajaeastiamme puuttumisesta. Jälkikasvu olkoon edellistäkin viisaampi.