Kotiäiti suurpienessä kaupungissa

Kotiäidin roolin omaksuminen täällä uudessa kylässä on ollut paikoittain hieman haasteellista. Koti-ikävä alkaa nostaa päätään viimeistään siinä vaiheessa, kun kaupan kassalla vieras pakkaajapoika tunkee suurin piirtein jokaisen yksittäisen ostoksen omaan muovipussiinsa.

Kotiäidin on taivuttava erilaisiin suorituksiin ikävästä huolimatta. Oikea kotiäidin tukikohta, Espoon lintukoto, kaihertaa mielessä. Täältä ei jää paljoa elementtejä, mitä kotiäiti kaipaisi tai Suomessa tarvitsisi.

Vierailukohteena olevan kylän pienuus, kuten todettu, on kouriintuntuvaa. Aamut alkaisivat mieluusti leikkipuistoilulla, jos sellaisia olisi. Kuten todettu, parasta antia mitä kaupunki tarjoaa, on paikallisen ala&yläasteen piha jossa vierailijana saa opettajilta pahaa silmää.

"Oikeassa kotikaupungissa", Espoossa sen sijaan puistoja riittäisi. On omaa pihaa, taloyhtiön pihaa, asukaspuistoja kolmin kappalein lähitienoolla, anryböördsiä ja Hoplopiakin löytyy. Nyt vasta tajuan valinnan vaikeuden ja runsauden sarven asuinalueellamme!

Koko kaupungista näyttää myös puuttuvat hiekkalaatikot. Mitä lie pohjoismaalaista tekoa nekin ovat, mutta täällä hiekkakakkuja tehdään erään tarhan pihasta pöllityllä lainatulla lapiolla ja kahdella kertakäyttöisellä glögimukilla. Sorasta.

Kotona hiekkiksiä piisaa, yksi on kotipihalla, toinen lähipuistossa, kolmas toisessa lähipuistossa ja sitä rataa. Jos nämä eivät riitä voi aina baanata Matinkylän, Haukilahden tai vaikka Oittaan hiekkarannalle. Sieltä voisi vähän tuoda tännekin lastin tai pari.

No mutta onhan täällä muutakin tekemistä, kuten uimahalli. Joka on auki kahdesti päivässä tunnin kerrallaan. Tällöinkin lasten ja aikuisten uimavurot taistelevat kilpaa. Toistaiseksi lapset ovat hävinneet: ei yhtääm aamupäivävuoroja, ainoat uintikerrat ovat illalla 19-20 tai armollisesti päiväuniaikaan.

Tapiolan uimahalli palkitsisi kotona lämmitetyllä terapia-altaalla, höyrysaunalla, poreameilla, lastenaltaalla ja hyvällä hintalaatu suhteella. Miinuksena vesijuoksijat. Miksi en käytä sitä enempää?

Aikaa voi aina tuhlata myös ostoskeskuksissa. Joita on yksi. Jossa on tasan Dollarama ja joku toinen eurolla saa kaiken -ihmekauppa. No voihan sielläkin lampsia hitaasti eteenpäin.

En voi muuta sanoa, kuin Iso-Omena, Sello, Tapiolan keskusta, jumantsuikka Helsingin keskusta jne.

Sympaattisinta paikallisessa lapsitouhussa on ehdottomasti kohta o maankuulu Parenfant eli ns. perhekeskus. Mesta on aivan kyljessämme, sinne saa viedä lapsensa päivähoitoon ilmatteeksi muutamaksi tunniksi ja siellä on PALJON leluja. Piha-aikaa sielläkään ei vietetä, eikä lounaita tarjota, mutta sentään on mahdollisuus tavata toisia lapsia. Ja ranskaa puhuvia äitejä. Not for me. Minulle ehdotettiin jopa ranskankielistä imetystukiryhmää, jonka tarkoitus tässä vaiheessa raskautta, ja huom jo yhden läpikäyneenä, jäi hieman hämärään. Anyways, tätä meinikiä sentään saisi olla Suomessakin.

Ai niin. Onhan meillä kerhot, asukaspuistot, kirkon kerhot, imetystukiryhmät ja ne parhaimmat, ystävät. Niitä kaipaan.

Parenfant, vain yksi ranskalainen fantti?

En todellakaan puhu ranskaan, en sanakaan. Ummikkona, täysin kielisokeana ja tältä osin rampana, uskalsin silti jättää mukulan tänään hoitoon Parenfanttiin. Ranskankieliseen hoitopaikkaan.

Noudatin tuttua ja turvallista, Suomessa opittua tutustutaan ensin pari päivää paikkoihin -tapaa ja hilluin lapsen kanssa hoitopaikassa kaksi kertaa kaksi tuntia ennen varsinaista H-hetkeä.

Hoitoaamuna hyperventiloin tuttuun tapaan, kuten aikoinaan Murmelin jäädessä ekaa kertaa perhepäivähoitoon. Mitäjosmitäjos -fiiliksiä pahensi se, että hädän sattuessa minuun ei todellakaan saa yhteyttä. Puhelimeni on täällä mykkä, kiitos Telefinlandin, joka on jättänyt virittelemättä verkkosopimuksensa tähän ranskankieliseen maailman kolkkaan. (Nimi Gaspé muuten tarkoittaa maailman laidalla, todellakin)

Siispä lapsi ranskalaisen suden suuhun, vailla takuuta yhtään mistään että sen saa edes takaisin.

Myös ranskankieliset tarhatädit näyttivät olevat hieman hädissään täysin puhetta ymmärtämättömän lapsen kanssa. Hoitajat jaksoivat aluksi lohdutella minua, että kyllä he tarvittaessa puhuvat englantiakin. Hmm, ihan kiva, mutta mukula edelleen ei puhu kuin suomea.

Lopulta päädyttiin sellaiseen järjestelyyn, että edellisellä tutustumiskerralla kirjoitettiin paikan ranskankielisen johtajan toimesta ylös muutamia heidän mielestään tärkeitä suomalaisia sanoja kuten nälkä, vessahätä, tule, istu jne jne. Koomista oli, että kun sanelin pyynnöstä suomalaisia vastineita, piirtyi paperille johtajan vinkeitä vastineita: ulo huv (ole hyvä), esto (istu), toola (tule). Suomenkieltä uudistetaan näemmä...

Noooo, viis oikeinkirjoituksesta, kunhan turvaa löytyy tarvittaessa.

Mukula jäi hoitoon perusrutiinein, voimahalit ja heipat ja menoksi. Rintarottingilla töitä tekemään hotellihuoneeseen. So not. Vahtasin vartin välein huoneen kattoikkunasta niskaväärällä josko näköyhteyden päässä olevasta hoitotalosta näkyisi jotain epäilyttävää. No ei näkynyt. Mutta vahtasin silti. Pyörin päättömänä netissä ja kokosin ajatuksiani kymmeniä kertoja. Ja kyttäsin lisää.

 

Lopulta kahden piinaavan tunnin jälkeen ryntäsin muka smuutisti paikan päälle todetakseni että "Orna" (kuten he kummallisesti lastani nimittävät useista korjausyrityksistäni huolimatta) istui iloisenä penkillä ja luki kirjaa toisten ranskankielisten tyttöjen kanssa.

Näytti olevan kiva päivä. Tottakai kyselin ja kuuntelin ranskaa puhuvilta hoitajilta heti klassiset, tyttösi on ollu hieno ja kiltti, helppo hoidettava -mantrat. Blaablaa niinhän ne kaikki sanovat. Vaikka mitä kulisseissa tapahtuisi.

Yritinkin ovelasti udella pieneltä, miten päivä todellisuudessa meni. Vastaukseksi sain:

Mitä teitte koko päivän?

Söin keksiä

Ok. Ei kuulosta pahalta, mitäs muuta?

Pojalle tuli harmi

No niin, arvasin kuka pahoinpiteli ja ketä?

Maito kaatui.

Okei, ei vakavaa.

Täti piti tyttöä kädestä kiinni

Arvasin! Hemmetin ranskalaiset lapsentallojat!

Täti lauloi tytölle tuiki tuiki tähtönen.

Ups.

Ja perinteisesti sain raahata kotiinlähtöä kiukkuavan mukulan julkisesti nöyryyttävällä suostuttelumaratonilla ja lopulta niskapers otteella kotiin, kun ei olisi millään halunnut lähteä kun oli niin kiva ranskalainen kerho. Huomenna siis uudestaan. Bonsuur vaan teillekin, tai jotain.

Sivistys- ja kultivointitoimi Oy.

Lapsen kanssa voi käydä museoissa, tai ainakin olen onnistunut siinä jo moneen kertaan. Itseasiassapidän siitä, se on hyvä ajanviete ja molemmille osapuolille on jotain tarkasteltavaa. Oli se sitten museon seinään maalatut yhdentekevät kalakuviot tai oikeat taideteokset, ybersiistit decorakennelmat joissa seikkailla, tai vitriinien oikeasti arvokkaat taide-esineet, on pääasia, että puuhaa riittää ja aika kuluu. 

Mikä tahansa on kaksveelle kivaa, jos sen markkinoi oikein. Esimerkiksi itsestäni supertylsät historiavideot olivat täkäläisessä paikallismuseossa, you know maailman tylsimmät näyttelyt osa 1 ja 2, nuorimmalle osallistujalle se ykköshitti. Videoiden ohella seinässä oli vanha puhelimen luuri, josta sai kuunnella videon äänimaailmaa, vanhoja pappoja horisemassa muisteloitaan ranskaksi. So boooooring, but who cares. Kaksveen silmin jokaisen uuden videoapparaatin luona siinsi mahdollisuus nähdä jotain jännää ja kuunnella hassuja juttuja. Pihapiirissä puolestaan oli hyvä pitää rusinatauko jännittävän kivisokkelon tykönä.

 

 

No joo. Museon täytyy, myönnettäköön, olla jokseenkin lapsiystävällinen. Ei siis sisällöllisesti, vaan habitukseltaan. Tiukkapipojen näytttelyihin ei ole asiaa, sillä uhma saattaa vaania minkä tahansa nurkantakana. Tällöin en halua pilata kenenkään taidehifistelijän kokemusta, vaan suuntaan mieluummin rennompiin näyttelyihin joissa saa a) huutaa, b) juosta ja c) lähmiä mielellään jotakin.

 

Yksi parhaimmista museofiilistelyistä oli Köpiksessä. Siellä paikallisessa Kansallismuseossa oli tilaa juosta, vähän ruuhkaa ja aikuisellekin, tai siis sofistikoituneelle herrasväelle, aika monta wou kokemusta. Oli inkkareita, eskimoita, afrikan alkuperäiskansaa ja budhapatsaita. Kaiken huipuksi museon näyttelyistä vastaavat jätkät olivat tajunneet viritellä lastenmuseo kerroksen. Siis koko kerroksen, jossa todellakin sai juosta, kiivetä, kolistella, tutkia, plärätä ja piirtää, leikkiä viikinkiä oikeassa veneessä ja kuopsutella intialaisen katukeittiön astioita nuotion äärellä. Ja usko tai älä. Sisäänpääsymaksu oli nolla euroa.

 

 

Tälläistä toivoisin Suomeen lisää. Lisää paikkoja, joissa voi ihmetellä ilman suurta kultivoitumisen painetta. Silloin ketään osapuolta ei harmita, että sivistystoimesta suurin osa saattaakin kulua pihan kivien tonkimiseen ja muurahaisten ihmettelemiseen taidenautinnon sijaan. Yksi hyvä paikka on Espoon Tapiolassa oleva WEEGEE ja sen lasten museo. Sieltä saa oppaan mukaan, joka kannattaa ihmeessä ottaa. Tyyppi kertoo monista esillä olevista satuhahmoista seikkailumeinigillä ja loppukierroksesta saa pukeutua vaikkapa prinsessaksi. Lopulta retken kruunaa pihalla oleva leikkipuisto-osio, kädet kuraan hop. Kuinka sivistävää!

Prkl päivä

Joskus jotkut aamut alkavat vain perkeleellä. Ja koko päivä kuluu suurinpiirtein siten, että suurinpiirtein päivin ensimmäinen ja viimeinen sana ovat jotain vähemmän painokelposta.

Joskus tuntuu, että en ole päivän aikana tehnyt mitään muuta kuin huutanut, kironnut, riehunut, laittanut jäähylle, retuuttanut ja hävennyt omaa käytöstäni.

Ja jatkanut sitä, sillä tälläisinä päivinä kiukuttelulle ei vain näy loppua.

Minulle huudetaan mene pois, minua revitään vaatteista, potkitaan, läpsitään, nipistetään, purraan. Minua koetellaan, heitetään puurolla, karjutaan päin naamaa. Kiljutaan niin että korvia vihloo. Minulle vingutaan, vängätään ja vongutaan. En saa armoa sekuntiakaan. Enkä hellyyttä. Vaikka kuinka yrittäisin lähestyä lempeämmin ottein, on tulos kahta kauheampi.

Näinä päivinä emme ymmärrä toisiamme.

Tänään on taas sellainen päivä. On vain parempi pysytellä neljän seinän sisällä, välttää julkisia nöyryytyksen tiloja joissa paine kasvaa. Koettaa välillä sanoa jotain muutakin kuin ei, et saa, ei ota, ei ole sinun. Yrittää huutamisen sijaan laittaa lasta mahdollisimman rauhallisin ottein jäähylle ja pidätellä. Pidätellä, jumaliste pidätellä.

Ja hymyillä sitten taas huomenna.

Muovailuvaha

Miksi en ole keksinyt tätä aiemmin.

Yksi lapsuuden lempipuuhistani oli päässyt unohtumaan täysin. Tarvitsin tähänkin kerhopaikan viisaita tätejä. Ei heitä turhaan ole koulutettu.


Taikasana on muovailuvaha. Ja tadaatakuuvarma touhuvartti tiedossa, jopa hyvällä tuurilla puolituntinen!

Sitä voi kuulemma tehdä itsekin. tässä ohje:

• 5 dl Kiehuvaa vettä
• 5 dl Vehnäjauhoja
• 2 dl Suolaa
• 1½ rkl Alunaa
• 2 rkl Ruokaöljyä
• Elintarvikeväriä

Ja ei muuta kuin sekasin jollakin masiinalla, sursur.

 

 

illalla joillain on energiaa...

illan sekoilut, perussetti

Lapseni on epäluuloinen

Miss murmelin luonne on jokseenkin varovainen. kaikkea epäileva lapsukaiseni on se, joka ei taatusti putoa kiipeilytelineestä, jokse auton alle tai tunge koiran kakkaa suuhunsa. Hän päin vastoin jättää kiipeilytelineeseen kiipeämisen sen mahdollisen vaarallisuuden vuoksi, ei juokse autotielle, koska se on epäilyttävää eikä syö koiran juttuja, koska pitää ensin kysyä "äiti mitä tää on?". Ainakin kahdesti.

Epäluuloinen lapsi on tavallaan helppo, mutta toisaatla rasittavaa seuraa. Singahtelun ja päämäärättömän syöksahtelyn ja impulsiivisuuden sijaan meillä pohditaan, suostutellaan, maanitellaan, selitetään ja perustellaan.

Ertyisen haasteeliseksi luonteen piirre on osoittautunut ruokailun kanssa. Lapsemme, rkas raspikurkku ei todellakaan syönyt mitään missä oli palasia vuoden ikään mennessä. Siis pelkkää bona 5kk sileää sosetta. mieluiten sitä yhtä ja samaa laatua. 8 kuukauden suositukset karkeaan ruokaan siirtymisestä menivät roskakoriin kymmenkuisena, kun olin heittänyt riittävän monta kokkaresosepurkkia yhden lusikallisen jälkeen roskiin.

Jokseenkin vyyhti purkautui vuosikkaana, kun mukaan tuli äidin ja isän omat sapuskat. Liekö kiinnostus muiden lautasia kohden ollut niin voimakas vai mitä, mutta nakki toisensa perään alkoi uppoamaan.

Palaset eivät ole vieläkään in pöydässämme. Auta armias, jos puuro on kokkareista, siis niin että siitä erottuvat kauraleseet. Daa mutsi, silloin huudetaan kovaan ääneen PALASIA! ja syjletään kaikki pihalle. Samoin käy vieraiden ruoka-ainesten. Jos lusikkaan kehtaakin piilottaa jotain uutta, asettuu se välittömäksi ruokakaukaloon osaksi muiden kökköjen harmaata massaa.

Mukulalle olikin ainkoinaan aivan jäätävän vaikeaa opettaa kasvisten syöntiä. Ne kun koostuvat, noh, palasista. Nykyään kurkku uppoaa, samoin tomaatti, mutta ainoastaan niin etteivät ne pääse yllättämään. Palaset täytyy nimittäin nimetä lautasella ennen ruokailun alkua. Jottein vaan kurkku pääsisi luikahtamaan lihapullan alle piiloon ja joutuisi tietämättä suuhun.

OMG. Olkoon epäluuloinen, haastetta tässä kyllä piisaa sillä Kanadan ihmemaassa ei palasilta voi aina välttyä. Eikä omituisilta ruuilta. Aina kaupassa ei tiedä mitä ostaa - viimeksi eilein onnistuin ostamaan vaahterasiirappipuuroa!) - eikä koostumus tuotteissa ole sama tuttu kuin Suomessa.

Onneksi meitä oirehtijoita on reissussa mukana kaksi. Itse nimittäin kiertelen tuskaisena hyllyjä etsien edes jotain tuttua suuhun pantavaa. VIinirypäleet ovat oudon pyöreitä ja värisiä, mysli ei ole samaa Alpenia kuin kotona, ruisleipää on turha hakea, mikä ihmeen kokosmaito tämäkin on, missä on currytahna, entä härreguud mikä tämä maito ja jugurtti valikoima oikein on? Missä VALIO?!?