Oho, se osaa jo!

En oikein koskaan ole osannut merkitä niitä tiettyjä päiviä ylös kun oma muksu osaa vihdoin tehdä jotain suurta. Ensiryöminnät, -konttaukset, -istumiset ja -askeleet ovat olleet ensimmäisen lapsen kanssa jotenkin hakusessa. Vauvakirjakin kertoo vain, että syyskuussa käveltiin, ei sen enempää.

Olenkin aina ihmetellyt niitä tarnoita, joissa äidit itku silmässä muistelevat kuinka matti ja maija ottivat ensi askeleet Iitin mumolassa tai jouluaattona Kanarialla ja niin edespäin. Meillä on vain alettu kävelemään. Jossain vaiheessa.

Siispä olen yrittänyt olla tarkana kun tosikoinen on ollut kehityksensä virstanpylväissä. Todella tarkkana. Todella.

Ja nyt se jo istuu, konttaa ja kohta nousee ylöskin, enkä tiedä koska nämä oikein pääsivät tapahtumaan. Se oppi ne jotenkin vaivihkaa. Suorastaan salaa.

Tarkimman ajankohdan osaan sanoa uunituoreesta konttaustaidosta. Se oppi sen tässä viikon parin sisällä. Pikku hiljaa hivuttaen. Se päivä, kun se otti esimmäisen konttausmetrinsä, on edelleen hämärän peitossa.

En oikein ikinä ole osannut päätellä jonkin taidon alkupistettä, koska koko taidon oppimisen alkuaika on niin kamalan täynnä kitinää, ähinää, punnertamista, tukemista, maanittelua ja houkuttelua. Ota siitä senttien hinkuttamisesta sitten selvää mistä se taito nyt alkaa täsmälleen.

Esimerkiksi muutama päivä takaperin tosin oli pakko jo myöntää, että kyllä kai se osaa jo kontata. Jätin sen nimittäin lastenhuoneeseen ja hetken päästä se oli olohuoneessa tutkimassa sukkaani. Ei se sinne ainakaan lentänyt. (Vai lensikö?)

Mutta sen voin sanoa, että ryömiä se ei ainakaan osaa, se hyppäsi sen taidon yli. Mutta ryömiminen on täysin turha taito, ellei mene inttiin tetsaamaan. Siellä sen sitten voi opetella (ja äiti merkkaa vauvakirjaan että ny se meidän pieni vihdoin ryömii...)