Kolmen ja puolen tunnin pikatoimitus. Se oli meidän neidin pikkumaraton Jorvissa. Yhdeltä yöllä, heti parin tunnin yöunien jälkeen suomi-ruotsi lätkämatsin kullituksen (hih) jälkeen, napsahti supistukset kerralla käyntiin. Ja täysillä!
Kolmannen supistuksen jälkeen herätin kultajuhlia baarissa veden voimin seuranneen Isännän.
Mmmmmh.
Että nyt supistais.
Öh.
Eiku oikeesti, neljän minuutin välein ja kovaa.
Öh.
Hei helkkari herää - NYT SAAKELI YLÖS!
Ja siitä sitten kylppärin puolelle könyämään kontilleen ja puhelinta kouraan. En miltei kehdannut soittaa Jorviin alle kymmenen minuutin kärvistelyn jälkeen, että nyt hei pitäis ehkä tulla jo. Täti kehotti odottamaan puolisen tuntia, mutta ei siitäkään mitään tullut. Pari supistusta lisää, lastenvahti paikalle ja matka kohti Jorvia. Käännyttäkööt ovelta jos kehtaavat.
Matkalla Jorviin muistelin tuskaisena parin vuoden takaisen Haikaranpesän valmennuksia ja synnytyslaulantaa. Kiitokset perusteelliselle ensisynnyttäjien ohjaukselle, sillä ilman raikuvaa aaaaAAaAaaaaAaaaaa:ta en olisi selvinnyt
Perillä puolet alkuvaiheesta todettiin jo läpikäydyksi ja käännyttämiselle ei todellakaan nähty aihetta. Viisi senttiä ja kippurassa karjuva nainen riittivät kiireelliseen epiduraaliin. Tästä hetkestä tunnin päästä klo 4.30 mukula oli jo käsissä minimaalisen vartin ponnistamisen jälkeen. Ja täytyy muuten todeta sivuhuomiona, että puskeminen epiduraalin kanssa oli sangen mugavaa.
Se siitä eriterallista, mutta todettakoon, että jäätävän helpostihan tuo meni. Ei sitä maailman ihaninta puuhaa, mutta ainakin ajallisesti helppo nakki. Kivusta en ole samaa mieltä...
Vähintään yhtä nopeaa toimintaa oli kotiutuminen. Punnitusten ym. jälkeen saatiin jäädä synnärisaliin vetelemään zetoria. Koko uunituore pesue. Siellä sitten loikoilin synnytyssängyssä kaikkine orginaaleine ällölakanoineen tyytyväisenä ja nukuin pari tuntia. Isäntäkin sai sohvapaikan ja kuittasi tyytyväisenä univelat 70 x 150 senttisessä lukaalissaan.
Herättyämme luksus jatkui. Aamupala kahveineen pääivineen kannettiin sänkyyn, lounas myös. Loppuaika odoteltiin kotitarkastuksen tekevää Herr Doctoria ja puolen päivän jälkeen oltiin jo kotona ihmetteleässä uutta vauvaa. Fantastista.
Polikliinisyyteen kuuluu vielä käynti synnärillä 3 päivän ikäisenä. Tämä oli helppo nakki, mitä nyt lääkäri motkotti navan hoidosta (miten septidiniä ei pidäkään käyttää) ja painon laskusta. Ja maidon nousustakin oli jotakin naljailtavaa, mitä nyt en hirveästi itse voi tehostaa. Tissit kun elävät välillä tunnetusti omaa elämäänsä.
Polikliinisyys onkin oiva tapa päästä kotiin pian. Miinuksena todettakoon, että jos kroppa olisi puserruksen jäljiltä heikommassa hapessa, lienisi helpompi ottaa pari päivää toipumislepiä sairaalassa, eikä ihmetellä kiukkuilevaa esikoista kotona verkkokalsongit viuhuen.
Lisäksi vierailijoita saa todellakin toppuutella. Pari päivän karanteeni sairaalassa antaa hyvän alkurauhan vierailuille. Nyt ensimmäiset yllärivieraat puskivat ovelle kolme minuuttia kotiin pääsyn jälkeen. Siis 10 tuntia ponnistamisesta. Aivan liian aikaisin. Siispä asettaisin kotiutumiselle ehdoksi, että niin kauan kuin verkkopökät on kuvioissa, ei vieraitakaan kannata ottaa vastaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti