Mitäs vaikeaa tässä nyt sitten oli?
Tai siis, muistan kyllä, että kahden viikon ajan mukula on helppo kuin mikä, mikä on osa evoluution nerokasta huijausta vanhempien kiintymyksen takaamiseksi, mutta silti. Tuohan vaan syö ja nukkuu.
Mikä ihmeen paniikki sen ekan kanssa muka aina oli?
Esikoisen jättämät vauvatraumat ovat aika erilaisia muistikuviltaan. Omasta ajasta ja identiteetistä piti luopua täysin, kroppa takkuili synnytyksen jälkeen ja mieli oli sekaisin uudesta suuresta vastuusta.
Nyt olo on parempi synnytyksen jälkeen kuin viimeksi ja luottamus kropan palautumiseen ajan myötä vakaampi.
Itse äitiyden taakkaa ei myöskään tarvitse kantaa niin raskaasti sillä kamelin selkä on tältä osin jo katkaistu pari vuotta sitten ja uusi elämäntehtävä hyväksytty. Enää ei myöskään tarvitse kapinoida äitiroolia vastaan. Se alkaa olla jo luonteva osa minua.
Lisäksi vastuunkanto on kevyempää. Homma on vanhaa ja tuttua. Nyt tiedän, mikä on oikeasti vakavaa ja mikä ei. Jokainen itku ei ole merkki tahattomasta laiminlyönnistä. Ja mikä parasta, ympärillä pyöriville besservissereille (jopa Jorvin lekurille) voi todeta piu paut. Me taablataan tällä tyylillä, diggasitte tai ette.
Esikoinen sen sijaan on edelleen kruununjalokivi, niin hyvässä kuin pahassa. Siinä missä unohdan vauvan turvakaukaloon toppahaalari päällä (lue: ai niin, meillä on nykyään kaksi lasta jotka pitää riisua) tai en muista pukea sille villasukkia ulos mennessä, kriiseilen edelleen samaan vanhaan malliin esikoisen kanssa mitä sen tulisi pukea päälle koiralenkin ajaksi.
Siis omg, se voi vaikka kylmettyä ja saada FLUNSSAN. Härreguud, mutta mihinkähän se tiikeri raidoistaan koskaan pääsisi.
Enihau, klassisesti ja kuluneesti todeten, tämä toinen - Miss Lyyli - on hypännyt siihen kuuluisaan liikkuvaan junaan, jota vetää esikoisemme Miss Murmeli. Ja me muut yritämme pysyä perässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti