Nyt kun olen vihdoin päässyt yli tästä lapsentekotraumastani ja yhden lapsen vanhemmuuden helppouden ihanuudesta, olen hyväksynyt sen että nelihenkinen perhehän tässä on tulossa. Shit.
Meistä piti tulla yksilapsinen perhe tai ainakin megaisolla ikäerolla oleva nelihenkinen perhe. Itselläni ja sisaruksillani on ikäeroa isompaan suuntaan hurjat 18 vuotta ja pienempäänkin kuutisen vuota. Pitkät välit siis.
Sattuipa sitä kuitenkin siis eräänä päivänä tuulemaan oikeasta suunnasta oikeaan aikaan ja niin vain joskus lapsia putkahtaa aluilleen. Hieman vauhdilla, vanhempiaan tehokkuudellaan ja siki'misen sitkeydellään järkyttäen. Ja hämmästyttävää on, että näin voi myös näköjään sellaisten pariskuntien kohdalla, joille tuulensuunta ei todellakaan ole itsestäänselvyys, vaikka kuinka säätietoja tarkastelisi ja tuulia mittailisi.
No, jokatapauksessa. Kun toisen lapsen tekemisen Berliinin muuri on nyt vihdoin ylitetty vähän vahingossa, huomasin piilevän vauvakuumeen. Siis päällekäisen vauvakuumeen jo tulossa olevan muksun kanssa. Kuumeen isommasta perheestä. Nyt kun hanat on kerran avattu, niin tulkoon niitä vaikka sata.
Mitä esimerkiksi kaksi eroaa kolmesta?
Nyt on se aika kun lähimmät ystäväni paiskivat minua paistinpannulla päähän ja ravistelevat kylmän suihkun alla. Haloo! hormonit!
En ole missään nimessä suurperheihimisiä, mutta jos selviän tästä hengissä ja saan sujautettua yhden lapsen perheen arkeemme smuutisti toisen, lupaan harkita vakavasti sitä kolmatta. (paiskokaa ystävät kovempaa!!)
Oh my god. Sanoinko tämän nyt ääneen? KOLME?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti