Pihtasin ensimmäiselläkin kerralla tietoa raskaudesta aika huolella tietyiltä osapuolilta. En millään hannannut kertoa, uutisesta sillä yliaktiivinen ainoapoika -syndroomasta kärsivä avioliiton sivutuotteen ja pakkoliitoksella omaksi saatu sukulaiseni tiedettiin vauvahulluksi. Ja raskaushulluksi. Ja sitähän se olikin kaikkine vatsantaputteluineen, vauvan omimisineen ja nimiäiskauhuineen.
Nyt toisen kierroksen aikana kertomisen kynnys on samaa luokkaa tai pahempikin. Tokalla kierroksella aikakäsitys raskaudesta on muutoinkin venähtänyt. Siinä missä ekan kohdalla seurasi suurinpiirtein
Toinen kiekka tuntuu jotenkin myös henkilökohtaisemmalta. Ensimmäinen oli julkinen raskaus, kaikki tunkivat neuvojaan ja piti esitellä, kuinka minä hoidan tämän raskauden, mitkä ovat olleet oireeni, mitä ajattelen synnytyksestä, puudutuksista, sukupuolesta jne.
Nyt jotakuinkin nämä asiat on jo kertaalleen läpikäyty, eikä koko suomen kansaa enää kiinnosta kuunnella raskausstoorejani. Yhtälailla niitä ei tunnu riittävän itseltäni jaettavaksi sukulaisille. Tämä on hyvä, sillä tämä raskaus kulkee jotenkin siinä elämän ja arjen sivussa. Lapsi syntyy jo ennestään liikkuvaan junaan.
Pelkään kuollakseni, että tämä ei pidä paikkaansa anoppini kohdalla. Kuten todettu, ainoalapsi -syndrooman sairastanut voi "yllättäen" tulla hulluksi saadessaan lisää vauvauutisia. ja niin siinä kävikin.
Suunnittelin aluksi sukeltavani koko kesäksi bunkkeriin. Melko pitkällä suunnitelmani jo olivatkin ja yritin kaikilla tavoin pitää perheemme niin kiireisenä, että ehdin nähdä mieheni maailmaansaattajaa vasta alkusyksyn puolella, toivottavasti vasta raskauden viimeisellä viikolla.
mutta tieto levisi, samoin anoppini naama. olenkin nyt jo viikon päivät kuunnellut ihq huutoja, arvailuja supuolesta, joka tietty on poika, ja tulevasta nimestä ehdotuksineen.
mikä pahinta ehdotus olisi juuri se mitä olisin itse kaikessa hiljaisuudessa alkanut virittelemään. se siitä nimestä sitten. prkl.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti