Viikko on mennyt ja pää on edelleen kasassa, ihme kyllä. Isäntä otti koko viikoksi tuplavastuun murmelista ja sain kerätä kamojani rauhassa. Se tehosi tai ainakin auttoi toistaiseksi. Loputon lohduttomuus on helpottanut ja olo toiveikas. Ehkä tämä tästä sittenkin?
Alleviivaan, että tavoitteeni ei ole selviytyä tästä itse ja yksin, ilman apua. Tartun apuun heti kun tiedän, että voin ottaa sitä vastaan. Kun olen valmis sitä pyytämään. Muutoin vain vaivaudun.
Nyt sitäpaitsi tuntuu siltä, että meidän perheen yhteisessä takataskussa saattaakin olla piilotettuna kikka kolmonen tai parikin pahan päivän varalle. Siis sellaisia voimavaroja, joita ollaan säästetty pahan päivän varalle ja joita ei vieläoltu jouduttu koskaan käyttämään. En tiennyt niiden olemassa olosta, paitsi nyt.
Kuten aiemmin totesin, perheemme voi hyvin ja isäntä ja minä, ja tässä se salaisuus piileekin. Kun toinen horjuu tai kaatuu, me kömmimme yhdessä ylös. Luotan isäntään ja siihen että pahan paikan tullen hän on paikalla.
Kuinka ällöpyllyromanttista, mutta nyt se ainakin toimii. Isäntä auttoi ja minä lepäsin, eikä edes tarvinnut kärsiä huonosta omatunnosta kun ei jaksa hoitaa lasta itse. Tätä on kai toimiva parisuhde, kai näin uskaltaisi sanoa?
Mutta eipä nuolaista ennen kuin tipahtaa. Isännän puoli vuotta sitten sovittu viikon työmatka jenkkehin iskee takavasemmalta todella pahaan paikkaan. Lähtö on huomenna. Viikon koira- ja lapsi-yh on edessä. Mummot ja naapurit on laitettu hälyvalmiuteen. Hoitoapua on viritetty, niin koiralle kuin mukulallekin. Tästä en aio edes yrittää selvitä yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti