Takaraivo

Jumaleizön. Takaraivo. Se on siinä. Mun naama jatkuu sittenkin.

Näin voi kuvailla neli ja puolikuisen lapsosemme ajatuksen kulkua. Hän löysi muutama päivä sitten takaraivonsa.

Ihmettelin tietenkin tovin, miksi tyttö syönnin aikana kaivelee hiuksiaan ja kuopii päänsä sivustaa. Kutiseeko sitä? Lopulta tämä kummallinen ele toistui ihan koko ajan, lattialla maaten, sylissä ollessa ja nukkumaan mennessä.

Sitten tajusin, se on löytänyt jotakin uutta. Päänsä ja ihan suuresa kokonaisuudessaan.

Kai se nyt kummastuttaa ihan ketä tahansa jos oma pää saa uuden uölottuvuuden ja jatkuu ja jatkuu sittenkin. Olo on varmaan epäuskoinen, kuin kopernikuksen aikana, kun maailman todettiin sittenkin olevan pyöreä. Ei se voi olla, kuuluuko tämäkin osa todella minulle?

Päätä seurasi luonnollisesti korva, mutta vain toisen puolen. Sitä on kiva vetää ja kaivella ja sillä kuulee. Tai ei kuule, jos sen peittää.

Ja äiti on niin ylpeä , varsinkin sitten, kun se toisenkin puolen korva lopulta löytyy...