Meillä on perheessä neljä jäsentä, kolme semikarvatonta ja yksi karvainen. Veeti. Koirista komein, nakeista matalin, on ottanut tehtäväkseen tarkkailla pientä ihmisen tainta jo heti ensi päivistä alkaen.
Nenä käy lähes aina kuumana kun Murmelia vilautetaan. Kun ipana on lattialla, kuuluu perusrutiineihin käydä myös tarkastamassa miltä se kulloinkin haiskahtaa, bonalta, maidolta vai you know what.
Vaikka supernanny ei osaa vaippaa vaihtaa, on siitä ollut paljon apua lasten hoidossa. Karvainen kaveri toimii esimerkiksi hyvänä lämmikkeenä lattialla maatessa. Yleensä se jopa itse hakeutuu murmelin kylkeen kiinni. (Aavistan kuitenkin, että tähän on lähiaikoina tulossa muutos, sillä yhä useammin lapsosen käteen jää kivulias tukko karvaa Koiruuden maatessa sen vieressä).
White beast näyttää myös hellyyttävän puolensa leikkisetänä kutsumalla ipanaa aika-ajoin puuhastelemaan kanssaan. Se pudottaa Tytön päähän yleensä pallon, mitä seuraa mahtava UAAH huuto ja äidin vaatiminen paikalle. Olen yrittänytkin lohduttaa innosta soikeaa, mutta pettynyttä eläintä, että ehkä sitten vähän myöhemmin.
Nanny toimii myös häirintälaitteena, kun itse on tekemässä jotain supertärkeää hommaa, kuten kirjoittamassa blogia. Kun ipanalta alkaa loppua hermo, voi paikalle kutsua koiran, istuttaa sen ipanan lähettyville ja häirintälaite on valmis. Murmeli huutaa riemusta aina kun se näkee Veetin ja lisäminuutit ovat taatut. Koira tästä ei ymmärrä yhtään mitään, vaan tyytyy kohtaloonsa kakarahoukuttimena.
Lisäksi otus on hyv itkuhälytin, se piippaa ennen kuin oikea itkari oli saapunut kotiimme, rätti joka putsaa bonat lattialta ja vaikka vauvan suupielistäkin jos antaisi ja mikä parasta hyvä vaunukävely kaveri. Ja ihan hyvi koirakin se on omassa alkuperäisessä tarkoituksessaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti