Olemme onnekkaita, koska naapuritaloyhtiössä kunnostaudutaan joka talvi luistelukentän jäädyttämisessä yleiselle hiekkakentälle aivan kivenheiton päässä. Luistelemaan meneminenonkin helpompaa kuin koiran ulkoilutus.
Meillä avattiinkin eilen luistelukausi perheessä. Tai siis kausi avattiin niiden kesken kenellä ei ole luistelusta laisinkaan traumoja tai niitä ei ole vielä ehtinyt tarpeeksi kertyä. Jäällä nähtiin siis isä ja tytär. Ei vaimoa.
Itselläni on nimittäin lukemattomia traumoja koululiikunnasta ja erityisesti luistelusta. En näe siinä mitään hyvää, että laitetaan ihmisparka ilma tasapainoa liukkaalle jäälle ja vieläpä kaatumista tehostavat rautatikut jalkaan. Lisäkauhua aiheutti Ringette, tuo naisten ultimate fight.
Muutama kaatuminen pelin tuoksinnassa, pihalle tyhjentyneen keuhkot, jääkalikaksi muuttuneet varpaat sekä livenä vierestä nähty kämmen miltei halki toisen luistimesta -episodi takasivat elinikäisen trauman. Not for me.
Isän ja tyttären liukastellessa keskityin tarkkailemaan kuopuksen hengitystä. Selviäähän se -13 asteen pakkasesta. Selvisihän se. Koiramme tosin kulki kolmella jalalla pidellen vuorotellen jokaista tassua ilmassa. Tämänkin huomasin vasta kotimatkalla kipristellessäni omia sinertäviä nakkejani.
Luistelu oli mukava ulkoiluhetki, tosin varsinaisesta luistelusta oli ehkä turha puhua sillä tyylipisteitä kaksveen spagettijaloille ei tälä kertaa vielä jaettu. Esikoisemme hymy ei kuitenkaan hyytynyt hetkeksikään. Isin roikuttaessa kainaloista, oli mahtavaa kulkea kovaa kentän päästä päähän. Viis siitä, olivatko omat jalat mukana menossa vai ei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti