Tämä aihe ei kertakaikkisesti jätä minua
rauhaan. Miksi törmään niin monesti lauseeseen ”kaksi lasta tekee perheestä
vasta perheen”? Mitä maagista niissä kahdessa lapsessa oikein on. Eikö meillä ole jo perhettä kahden aikuisen ja yhden murmelin kanssa?
Nyt viisaat valistakaa, mistä jään paitsi?
Omasta näkökulmastani jään paitsi kolmen
lisävuoden valvomisesta, yhdestä lisäuhmasta, räkänokasta, toisesta
massiivisesta maitotulvasta, vaipparumbasta, miljoonasta ylimääräisestä hermojen
menetyksestä.
Tilalle tulee uusi tuntematon tyyppi. Niin,
täysin vieras ja uusi. Siihen pitää tutustua, hoitaa, palvella ensimmäinen
vuosi vuorokaudet ympäri. Tämäkö on sitä perheen auvoisuutta?
Olen kuullut ystäviltä huhuja myös siitä, kuin
sydän sulaa kun katsoo kahden lapsen yhtäaikaisia leikkejä. No entäs ne riidat?
Ja turhautumiset, hiuksista repimiset, lyönnit ja potkut?
Ja äidin hermojen riekaleisuus? Missä oma aika, vapaus liikkua, luksushetket sohvalla kirjan ja teekupin kanssa, postponattuna kymmenen vuoden päähän?
Ja sitten vielä se parisuhdepuoli. Yhden
lapsen kanssa on viikossa tunnista kahteen aikaa kahden lapsen kanssa sama luku
muuttuu miinusmerkkiseksi. Eikä kahta lasta saa kirveelläkään kenellekään
mummille tai papalle hoitoon. Vai saako?
Ja se talouspuoli. Kaksilapsisella perheellä
on kaksinkertaiset menot.
Äh. Tein eilen vapisevin käsin testin. En ole
toistamiseen kahden viivan kansalainen ainakaan toistaiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti