keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Tämä pisti tänään miettimään

Luin tänään sykähdyttävän lauseen pätkän ja ahmin heti perään kokonaisen kappaleen. 
"Kaikessa mitä ihmiset tekevät on kyse siitä, mitä heille on lapsena tapahtunut, hyvässä ja pahassa. Jokaisella meistä on haava, koska jokaisen vanhemmat ovat vajavaisia ja hauraita, kuten me kaikki olemme. He tekivät oikein ja he tekivät väärin, aivan kuten sinäkin teet ja tulet tekemään."
Kiitän kirjoittaja Jarkko Tonttia oivasta kolumnista Hesarissa. Kirjoitus sai minut miettimään omaa ristiriitaista suhdetta isääni. Mieheen, jonka takia olen itkenyt eniten, mutta jolta kysyn neuvoa silmää räpäyttämättä tiukan paikan tullen. Isäni on peruskallioni. Yhtälailla minuuteni tukija ja ajoittain tuhoaja tai vähintäänkin raju kyseenalaistaja.

Lapsuuteeni kuuluu hetkiä, jolloin isäni katosi. Ja palasi välillä viikkojen, välillä vuosien päästä. Nuoruuteeni kuuluu hetkiä, jolloin kommunikoimme keskenämme vain huutaen, riehuen ja vihaten. Joka asiasta. Aikuisuuteeni kuuluu hetkiä, jolloin en voi käsittää isäni ratkaisuja ja vaadin anteeksipyyntöä menneiden takia. Tietäen ettei sitä koskaan tule ja siihen on mukauduttava.

"Turhinta elämässä on jäädä hellimään sitä haavaa. Kaikki ihmiset ovat samassa tilanteessa. Pää täynnä muistoja tavalla tai toisella epätäydellisistä vanhemmista ja epävarmoja ajatuksia epätäydellisestä minästä."

Kannan edelleen kipeitä ja vähemmän kipeitä haavoja tästä epävarmasta isäsuhteesta, raivopäisestä huutajasta, tylystä alistajasta ja narsismia oirehtivasta vanhemmasta. Ei kuitenkaan kannata jäädä jumiin lapsuuden traumaattisiin ihmissuhteisiin, kaunan kantaminen ei ole pitkällä matkalla hyväksi. Pahimmillaan vasta hautuumaalla saa luvan hengähtää.

Näinhän se on. Turha minun on perustella lapseni uhmaraivoa hillitessäni niitä keinojani, joihin kuuluu huutaminen, raivoaminen, tavaroiden heittely ja muutama muu yhtä kyseenalainen kasvatusmetodi. Niille ei löydy perusteita siitä, argumentista että minullekin on huudettu pienenä. Tai siitä, että en osaa muuta.

Kiitän Herra Tonttia myös viimeisistä viisaista riveistä. 

"Jaloissamme pyörii mahdollisuus. Ne pienet. Ihmisen taimet, jotka huomaavat kaiken, mitä sinä teet. Älä oirehdi kokemaasi heihin, ihmiskunnan vuosituhantiset virheet eivät ole heidän vikansa."

Voi miten tätä toteutetaan käytännössä?

2 kommenttia:

  1. Amen! Itse pyrin välttämään vanhempana niitä virheitä, joita äitini teki minun kanssani. Että en jatkaisi sukupolvien ketjua ikävällä tavalla.

    Itse olen joutunut myöskin tekemään isäsuhteeni tai sen olemattomuuden kanssa töitä. Isälleni kun en ole koskaan ollut olemassa. Se on ollut pitkään arka paikka, mutta vihdoin olen sen asian kanssa sinut. Mietin vain, miltä minusta mahtaa aikanaan tuntua, kun saan kuulla isäni kuolleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mutta eipä kai seepra raidoistaan pääse, ne vanhempien erheet jotenkin kummasti pulpahtavat vain omassa käytöksessä. Jotenkin pitäää vain miettiä, että ok näillä eväillä mennään, mutta miten teen niistä edes piirun verran parempia. SEuraava sukupolvi tuunatkoon käytöskoodejani taas paremminki...

      Poista