Maaginen kirja

Saimme, tai siis 2 v synttärisankari sai, ihanalta päivähoitotädiltään synttärilahjaksi Axcel Schefflerin luoman Pete ja Pulmu (alkup. Pip and Posy) nimisen lastenkirjan Ystävä auttaa.

Kirja osoittautui aivan maagiseksi. Suorastaan lastenkirjojen ideaalitapaukseksi. Ollessamme esimerkiksi reissussa, sitä ja vain ja ainoastaa sitä piti lukea yötä päivää. Mieluiten kolmesta seitsemään kertaan per päivä.

Ystävä auttaa -kirjassa Pete kani taiteilee hienolla potkulaudalla, kunnes Pulmu (hiiri/rotta, who knows?) saapuu paikalle ja nappaa potkulaudan Peten kädestä. Tästä seuraa Petelle harmi, mutta eipä siinä kaikki. Pulmu pannuttaa potkulaudalla ja polveen tulee pipi. Pulmulta pääsee itku. Lopulta Pete juoksee paikalle auttamaan ja laastaroi Pulmun polven. Sitten halataan ja ollaan taas ystäviä.

Simple as that, mutta jostain syystä mikään muu kirja ei koskaan ole ollut yhtä tunteita herättävä. Muksumme jaksoi päivästä toiseen selata sivuja etu ja takaperin, pohtia ensin Petelle tullutta harmia, sitten Pulmun pipiä polvessa, lopulta sitä, kuinka pitää halata jos harmi tulee.

Kirjailija on onnistunut tavoittamaan ikäisemme mukulan tajunnan ja arjen haasteet hämmästyttävän hyvin. Aihe on kuin kuuma peruna tuon ikäiselle. Juoni on tarpeeksi yksinkertainen lapselle ja toisaalta aikuiselle tarpeeksi mielenkiintoinen, jotta sitä jaksaa jauhaa päivästä toiseen. Kirjan sivuilal on myös paljon muuta äksöniä, jos tutun tarinan sepostsaminen sadatta kertaa alkaa puuduttaa.

Lisäksi kirjassa ei sorruta liian pitkiin sivukohtaisiin teksteihin, vaan kirjailija on ymmärtänyt, että joskus vain yksi vahva lause per sivu riittää.

Myös kuvitus toimii. Kirjassa on mm.useita sivuja hidastuskuvia siitä, kuinka Pulmu mätkähtää mahalleen ja polveen tulee pipi. Itse tuumasin aluksi että mitä hittoa kirjan sivuja tuhlataan tälläiseen kaatumisella mässäilyyn. Muksun silmin juuri ne kohdat olivat kuitenkin parasta. Ymmärrys hitaasti kuvitetusta tapahtumaketjusta ehtii rauhassa mennä selkäytimeen asti. Ja takaisin.

Petestä ja Pulmusta nähtiin Kanadassa untakin. Ja Peteä kutsuttiin paikalle kun omaan jalkaan tuli pipi tai muuten vain harmi. Nyt kirjaa esiteltiin riemulla tutuille tarhakavereille ja kuulemma kaikki ovat siihen nyt koukussa.

Sarjaan kuuluu muitakin teoksia. Joulupukin konttiimme sujahtaa näillä näkymin Pete ja Pulmu ratkomassa Ison Ilmapallon poksahtamisesta aiheutuaa harmia sekä kaverukset ihmettelemässä sitä pitääkö Mörköleikkejä pelätä.

Parasta tässä on se, että hinta pyörii 10-15 euron pinnassa ja näitä saa jopa Prismoista!

(Ja mä en saa tästä hehkutuksesta mitään mainospalkkiota, tämä tulee suoraan sydämestä.)

Erilainen mahasfääri

Tarkastelin juuri menneitä se yksi asia mielessä. Tsuumailin vanhoja valokuvia ensimmäiseltä paisumiskierrokselta. Tarkastelin blogini samoja viikkoja vastaavia ajatelmiani. Tirkistelin mahaani itseäni kahden vuoden taakse.

Takaraivossani on pitkään tykytellyt kasvava paniikin siemen: Olinko muka yhtä iso silloin, kuin olen nyt? Olinhan?

No en ollut, olin paljon pienempi. Ja sen tuntee. Ja näkee.

Olo on norsumainen. Jo nyt. Edellisellä kierroksella norsumainen olotila ilmeni vasta viimeisellä kuukaudella, ellei jopa viimeisillä viikoilla. Nyt se on vahvistunut vahvistumistaan kuukauden aikana.

Norsumaiseen olotilaan kuuluu olennaisena lisänä horisontaalisesti haastava maha, joka on tällä kierroksella kasvanut enemmänkin ulos, kuin ylöspäin. Tämän huomaa ihanina kylkiluiden pistelyinä, valtavana keissinä, joka ei mahdu housuihin, talvitakkeihin eikä paitoihin, jatkuvana kutinana vatsanahkan pinnassa.

Saman faktan totesi neuvolalekuri. Kohdunpohjasta mitattaa korkeuskäppyrä tosiaan huitelee korkeammilla lukemilla kuin edellisellä kierroksella vastaavaan aikaan.

Maha on nyt kutakuinkin samoissa mitoissa kuin viimeisillä viikoilla ollessani. Teinkin sherlockmaisen empiirisen johtopäätelmän, että kudokset näköjään joustavat helpommin jos niitä on jo kerran runtattu ja venytetty. Vatsalihakseni antavat täten iisimmin periksi ja lantioni aukeaa parahtaen toistamiseen tapahtuvasta venytysprosessista. Kehoni retkahtaa nopeammin.

Siinä missä ensimmäisessä raskaudessa kehoni jaksoi pitää jälkikasvuaan tiiviin ja timmin... kröhöm... kehon uumenissa pitkään, pyrkii se nyt levähtämään ensimäisestäkin nopeasta grammalisäyksestä. Temppelini on luovuttanut. Lössähdetään sitten. Turha tässä on mitään enää yrittää estellä. Katsotaan mielenkiinnolla ja pelolla minkälaisiin mittäsuhteisiin tämä tällä kertaa venyy.

Tarha on poliittinen paikka

Koska perheeni hyvinvoinnista tuli poliittista?

Johtuen perhepäivähoitorinkimme kahdesta toisestaan riippumattomasta raskautumistapahtumasta, joudumme suureksi epäonneksemme luopumaan siitä. Uusi päivähoitopaikka on täten pikana haussa. Mieluiten jo joulukuussa äitiyslomani alkumetreillä, sillä imemään opettelevan pikkusisaruksen kanssa ei ole hääviä totutella uuteen hoitopaikkaan.

Pitkän ja perusteellisen pohdinnan ja riskianalyysin jälkeen valitsin kaikista lähimpänä olevan hoitotahon, jotta voin itse näppärästi kärrytellä esikoisemme hoitoon, vaikka vain muutamaksi tunniksi kerrallaan. Tällöin en ole riippuvainen autosta, enkä mieheni työmatkat ole katastrofaalisia arjen romuttajia.

Soitin oitis päivähoitopaikan johtajalle kysyäkseni vapaita paikkoja. Selitin perheemme tilanteen. Toinen lapsi syntymässä joulukuun lopulla, perhepäivähoitorinki hajoaa ja uusi paikka tarvitaan koska en koe pystyväni hoitamaan kahta lasta yhtäaikaisesti kotona. Sitä paitsi mukulani rakastaa ja tarvitsee ikäistään seuraa.

Ensimmäinen responssi johtajattarelta oli seuraava: kuten julkisessakin keskustelussa on käytä asiaa läpi, on suositeltavaa toisen vanhemman jäädessä kotiin, että molemmat lapset ovat hänen kanssaan.

Tätä seurasi syyllistämiskortti siitä, että jos toinen menee tarhaan äidin jäädessä kotiin jää sisarsuhde luomatta, suhde vanhempiin kärsii ja noin pienen lapsen ei ole itse asiassa muutenkaan hyvä olla vieraiden ihmisten hoidossa, isossa tarharyhmässä ainakaan kokopäiväisesti.

Aha. Että miltei kaksi ja puolivuotias lapseni unohtaa tarhassanne äitinsä ja isänsä ja vihaa lopun elämäänsä sisarustaan. Ja että minä olen paska äiti kun kehtaan tätä vaihtoehtoa edes harkita.

Fine, tässä maassa on vapaa sana ja kestän kritiikin, mutta entä perheeni hyvinvointi?

Eikö se, että äiti kertoo inhoavansa kotiäitielämää, kokevansa suurta epävarmuutta olla kahden lapsen kanssa kotona, pelkäävänsä väsymystä, turhautumista ja raivoa, joka on tuttua jo ensimmäiseltä kierrokselta riitä perusteeksi?

Eikö se kerro mitään, että lapseni on ollut kokopäiväisesti hoidossa jo vuoden, vailla mitään vaikeuksia, puhumattakaan ryhmän sosiaalisista hyödyistä ja muksun vertaisseuran tarpeesta? Ei silloin kukaan syyllistänyt minua yhtään mistään.

Eikö se kerta kaikkiaan merkitse yhtään mitään, että olen äitinä valvonut monta yötä asiaa pohtien, eri vaihtoehtoja pyöritellen, itseäni syyllistäen, huonoa äitiyttä potien, että mikä on parasta minun lapselleni ja meidän perheellemme?

En ole päätynyt tähän vaihtoehtoon vailla ymmärrystä ja hetken mielijohteesta, vaan pitkän tien kautta, ihmisiä haastatellen, omaa tutkimusta tehden, artikkeleita lukien. En ole kasvatustieteiden maisteri, mutta olen sentään perheemme täysivaltainen jäsen ja lapseni äiti. Hänen lähin mahdollinen ihminen, tuki, turva ja äiti.

Ja hei, näitä asioita miettiessäni en todellakaan ole pohtinut, mikä on poliittisesti korrektia.

Tällä hetkellä laki suojaa minua. Saan viedä esikoisen tarhaan – anteeksi päivähoitoon, koska sen sanan käyttäminen on kuulemma myös epäkorrektia -  jos haluan. Tähänkin on tulossa muutos vuoden sisään. Toista lastaan odottavien oletetaan olevan kotona kahden kanssa. Painetta lisätään, äitejä syyllistetään, järjestelmä ohjaa yksilöitä.

En ota tähän asiaan enempää kantaa yhteiskunnallisella tasolla, mutta henkilökohtaisella tasolla on erittäin inhottavaa, että päivähoitojärjestelmä istutti minuun epävarmuuden ja huonon äitiyden siemenen. Ihan kuin niitä ei olisi jo tarpeeksi.

Kymppikerhoa kolkutellen

Painonkehitys on tässä raskaudessa ollut suorastaan rakettimaista. Kymppikerhon ovea kolkutellaan toistamiseen.

Okei, siihen vaikuttaa varmasti muutaman kilon korkeampi lähtöpaino (ei se imetys sittenkään vienyt kaikkia kiloja tai siis vei mutta ne hiipivät taäysin mystisesti takaisin...) ja Canadan maassa saavutettu tunkkainen sokerihumala.

Reissusta palattiin nimittäin neljän kilon lisävoimin. Koko perheen yhteispainokertymä oli 8 kiloa/kk. joista siis puolet kannan minä vähemmän ylpeällä yksinoikeudella. (Voi näköjään se terveystieteilijäkin vedellä ylipainosta kertovien artikkeleidensa joukossa niitä sokeriövereitä. Se maa kun nyt vaan on tehty vaahterasiirapista...).

Enihau, valahdin valkoiseksi viimeistään siinä vaiheessa, kun Finnairin tuloterminaalin matkalaukkujen noutohihnan tykönä kapusin matkatavaravaakaan. Painoni on nyt sama kuin Murmelin syntyessä.

Mitä vit..

Raskautta on jäljellä vielä mukavat kolme kuukautta ja painan kuin viimeisilläni ollessani.

Ei saak... Ei ihme, että on vähän niitä selkäsärkyjä ja vaikeuksia löytää vaatekaapista yhtään mitään päällepantavaa. Great.

Tahtoisin kovasti uskoa siihen, että tämä on vain sitä kuuluisaa turvotusta, joka jää synnärille. Mutta enköhän saa taas runtua terveydenhoitajalta. Painonkehitys kun tällä kaavalla on kilo per viikko ideaalin 500g sijaan.

Ja tietenkin huomenna on vuorossa neuvolalääkäri. Any tips? Vesipaasto? Norovirus pikana?

Unohdettua

Ei hitto, olin unohtanut tämän vaiheen ihan kokonaan...

Kauppalistaan tahranpoistoainetta

Vaatekaapin syystalkoot

Kävin juuri läpi vaatekaapin. Reissusta rähjääntyneenä, sumein silmin ja jetlagin tarmolla päätin siivota kesävaatteet varastoon. Samalla noukin talvivaatteet esiin.

Okei, lähtölaukaus tapahtui oikeasti siksi, että täällä on helkkarin kylmä!

Ja ihan aikuisten oikeasti siksi, että en enää paluumatkan jälkeen mahdu yhteenkään takkiin sisälle. Kyllä ne vetskari auki jätettynä menevät, mutta silloin tietty kylmettyy joka iikka.

Siispä varastolaatikoiden purkuhommiin.

Huomasin alta aikayksikön, että joka vuotinen peruskamaa oleva talvivaateprojektini levähti salakavalasti kummallisille sivuraiteille. Huomasin talvivaatteiden tavanomaisen esiinkaivuun sijaan lajittelevani jo olemassa olevia vaatteita kolmeen eri pinoon.

Hoin kaapin edessä puolisen tuntia mantraa mahtuu päälle, ei mahdu päälle, mahtuu, mutta en halua venyttää, ei tule enää kauan mahtumaan, ja perus mikä hitto tämäkin on?

Lopuksi päädyin pinoihin a) ei mahdu päälle enkä halua venyttää, b) mahtuu päälle nyt ja tod näk. koko loppu raskauden ja c) näistä saa tissit hyvin nopeasti tiskiin.

Että sellainen elämänvaihe taas. Raskauden vikalla kolmanneksella ei ole paljoa varaa valita talvivaatteiden ja kesävaatteiden välillä, se laitetaan päälle mikä mahtuu.

Hetki paikallaan

Aika kuluu nopeaan.

 

Kanada on kohta samottu, hummerit syöty ja valaat nähty livenä. On tutustuttu hurmaavaan luontoon ja ei niin hurmaavaan säähän. Ja kuka voisi unohtaa ne leikipuistot. Kylän kaksi ainutta. Kotimatka siis häämöttää. Se hurja kolmen ja puolen vuorokauden mittainen uroteko. Huh.

 

Taas yksi kuukausi on takana päin.

 

Nyt on myös menossa jo hämmentävä 27. raskausviikko. Takana ovat yllättävän nopeaan eteen tulleen odotuksen tuoma ensi järkytys, alkuraskauden pahat olot ja jäätävä nälkä. Puhumattakaan väsymyksestä.

Kirkkaasti olen ohittanut myös salailun ajan. Se ärsyttävän ihana aika, jolloin jo todellakin on raskaana, mutta näyttää vain tynnyriltä. Epämääräisen lihonneelta.

 

Ja hehkeä keskiraskauskin on pikapuoliin purkissa. Ei se tällä kierroksella ollut enää ihan niin hehkeää, kuin ensimmäisellä...

Nyt olen menossa hyvää vauhtia kohta pelottavaa viimeistä kolmannesta, lisääntyviä vaivoja, selkäkipuja, katkonaisia yöunia, mahassa kääntyilevää valtavaa otusta ja supistuksia. Niitä viimeisiä.

 

Toinen kierros on  tyypillisimmillään ollut unohtamista. En ole ehtinyt orientoitua yhtään mihinkään ja olen säännöllisesti unohtanut olevani jälkikasvutehdas. Viimeisien kuukausien jokainen päivä on siis vain plussaa. Se on kultaakin kultaisempaa aikaa yrittää taas kerran tajuta että vauva on tulossa.

Siinä missä ekaa odotellessa paijattiin mahaa ja metsästeltiin potkuja, on nyt hyvä jos illalla nukkumaan mennessä muistan tarkistaa onko joku elossa.

 

Potkiko se kertaakaan koko päivänä? Ai miksi en voi juoda punaviiniä?

Välillä on siis hyvä olla ihan vain hetki paikoillaan ja yrittää painaa mieleen edes jotain tästäkin raskaudesta. Jos se vaikka olisi nyt se viimeinen kerta kun kasvatan tätä ihmeellistä uutta elämää?