Jumpassa

Ilmottauduin syksyn tullen Espoon kaupungin jumppaan, johon sai ottaa vauvat mukaan. Kaupunki tarjosi koko vuoden jumpat huokeaan 35 ekin hintaan ja takamukseni tosiaan kaipasi karkkipussien tuoman täytteen tilalle jotakin hieman kiinteämpää. Siispä liikkumaan!

Innoissani pöllähdin ensimmäiselle jumppatunnille imetyspaidassa, kulahtaneissa verkkareissa ja sukkasilteni. Lapselle olin pakannut survivalpäkin (joka muutan täyteen viritettynä painaa varmaan kymppikilon) ja ohjeistuksen mukaan huovan, jossa lasta voi leikittää. Kuvittelin jotenkin harmaantuneiden aivosolujeni keskellä, että kysessä olisi äiti-lapsi jumppa, jossa lasta pyöritetään pitkin jumppamattoa ja kiikutetaan sylissä loruillen koko tunti. Asennoiduin jo etukäteen aivoja entisestään turruttavaan "mukajumppaan", jossa pääosassa olisi vauva, en minä.

Mutta, wrooong, so wrooong!

Odotellessani tunnin alkua ihmettelin, olivatko pukukopissa samaan aikaan lastensa kanssa olevat äidit nyt tulossa samalle tunnille kanssani. Äidit olivat pukeutuneet "oikeisiin" jumppa-asuihin, kasseista pujahti synnytysmakkaroiden päälle urheiluliivit, neonvärisiä toppeja, aerobictossuja ja tiukkoja trikoohousuja. Vauvoille taasen kasseista purkautui mitä ihmeempiä ainoastaan aktivointileluja.

Jumppasalissa äidit syöttivät ipanansa ja nakkasivat lapsensa lattialle leluineen. Tämän jälkeen he virittivät hikipyyhkeensä ja juomapullonsa (joita minulla siis e itodellakaan ollut) ja valmistautuivat oikeaan jumppaan. Jumppa lähtiessä käyntiin, minulle selvisi, että kyseessä oli todellakin naisten kuntojumppa eikä mikään vauvajumppa. Vauvat olivat vain pakollinen rekvisiitta, kun ei niitä kotiäiti mihinkään jumpan ajaksi voi tunkea.

Huomasin joutuneeni alle kolmen kuukauden päästä synnytyksestä HC vatsalihastreeniin imetyspaita heiluen ja hiki lentäen. Salissa pyöri lattioilla tusinan verran vauvoja ja mammat jumppasivat kuin viimeistä päivää. Vähän väliä joku hikisistä maitokoneista istahti lattialle, syötti kiljuvan mukulan ja palasi takaisin reisilihastreeninsä pariin.

Hiestä märkänä, hieman hmmentyneenä ja todella väsyneenä kierin kotiin säälien ojentajaparkojani.

Mutta ai samperi kun teki gutaa pitkästä aikaa!!

Mamma"jumppa"

Hakeuduin mammajumppaan, koska oma jumppani tuntui olevan hieman liian raskasta. Mammajumpan rankuus oli kuitenkin hieman eilaista mihin olen tottunut ja mitä kuvittelin äitien ohjatun kehonhuollon olevan.

Olen aiemmin jaksanut noin kerran viikossa sykähdellä ohjatulla kiertoharjoitelutunnilla, jossa olen voinut itse säätää tehokkuuttani oman jaksamiseni mukaan. Lisäksi olen joogannut ahkerasti kerran viikossa. Joogan olen joutunut kuitenkin myös jo kuukausi takaperin hylkäämään, sillä vetäjä tuntui aika rajulta ja jotkut liikkeistä hieman epäsopivilta. Kroppani painopiste on myös muuttunut niin, että pelkään mätkähtäväni niskahartiaseisonnasta naamalleni kasvaneen mahani takia.

Yksi syy jumpasta ja joogasta irtautumiseen on myös ollut se, etten vain kehtaa keskeyttää liikkeiden tekemistä jos muut niitä jatkavat. Joudun tunneilla tiukan sosiaalisen paineen alle ja vaikka väsyttäisikin en hellitä, lepää, saatika keskeytä tuntia. Itsesuojeluvaistoni sanookin, että lajin vaihto on kohtapuoliin tarpeen ja kevyt jumppailu muiden mammojen kanssa sekä erityisesti vapaat vessakäynnit ja tarvittaessa vaikka evästuokiot sisältävät tunnit ovat tervetulleita.

Päädyin siis mammajumppaan. Jumpalta (mammapilates) toivoin jotain hieman kevyempää, mutta silti kuntoa ylläpitävää liikuntamuotoa. Tämä siksi, että pelkään kuollakseni etten jaksa synnytystä, vaan uuvahdan jo alkumetreillä. On siis mielenterveydelleni parempi pitää kuntoa hieman yllä kuin maata sohvalla potien angstia tulevasta elokuisesta urakasta.

No yhden mammajumppatunnin läpikäyneenä voin todeta, että ihan tämän kaltaisesta liikuntamuodosta ei kuitenkaan ole kyse. Vessassa  jumppien aikana saa juosta miten lystää ja varmaan eväitäkin vetää, mutta kunnon ylläitämisestä tai kohottamisesta tunneilla sai haaveilla. Mammajumpat ovat mitä ilmeisemmin tarkoitettu valaiden rantautumispaikoiksi, jossa köllitään koko jumpan ajan kyljellään ja kuulostellaan omaa kehoa (ja ah niitä lantionpohjalihaksia). Kuulostellaan oikein niin pirusti, että huomaan ajattelevani huomisen, vapun ja sitä seuraavankin viikon kauppalistaa matolla maatessani. Tämän seurauksena kehoni ei tosiaan kuulostanut jumpan jälkeen kovin urheilleelta, vaan pikemminkin päiväunitahmealta.

Vetäjää asiasta ei sovi syyttää. Hän oli mukava, oikein niin mukava että mukavuus heijastui jumppaan asti. Kuka nyt epämukavasti haluaisi hikoilla, kun matolla voi kölliä. Niinpä.

Sali oli täynnä ähiseviä kanssasisaria ja jumppa eteni ähisevimmän osallistujan mukaan. Erityisohjaamista tai lisätehtäviä ei herunut niille, joilla jaksaminen olisi ollut parempaa. Myöskään liika rehkiminen ei sopinut. Jos urhea äitikokelas yritti omatoimisesti  tehdä laajempia kaaria tai syvempiä kyykkyjä, lipui ohjaaja mukavuuskehä päänsä ympärillä heti paikalle ja toppuutteli menoa. Rauhassa kannattaa edetä, ilman kiirettä. Siis edetä mihin, edettiinkö me jo muka jonnekin tässä selinmakuulla, chi ball polvien välissä?

No jumpathan on tosiaan tarkoitettu kaikille raksaana oleville ja taso täytyy säätää kaikille sopivaksi. Turhaudun kuitenkin valtavasta aktiivisuuden pudotuksesta. Onnistuin hyppäämään siltä istumalta suoraan hikiliikunnasta ja sykettä nostattavasta jumpasta johonkin feng shui harmoniaan, jossa keksitytään etsimään kadonnutta lantionpohjaa. Kaikki piirissä istuen. Kehoa kuunnellen. Silmät kiinni. Oommm... trimmicircuit here i come... Oommm...

vko 24