Yksi päivä.
Yksi.
Ensi viikon maanantai. Se on viimeinen kotihoidon tuellinen ja virallinen äitin kanssa kotona -päivä. Sitten kutsuu joululoma Egyptin palmujen alla, sekä tammikuussa kokopäiväinen työelämä. Sinne meni se vauvavuosi ja pari kuuta päälle. Fiuuuuu!!
Hyvä näin. Ehkä jään kaipaamaan, en todellakaan jokapäiväistä kotonaoloa, en missään nimessä, mutta ehkä sitä paikallaan olemista ja varsinkin tätä viimeistä syksyä. Minun paikkani on todellakin olla jossakin muualla kuin 24/7 kotiorjana, mutta ehkä kaipaan juuri osa-aikaisuutta? Työn ja kodin välillä poukkoillen olisi voinut jatkaa hetken vielä?
Ratkaisu on ollut parasta ikinä. Olen innosta piukeana juossut aamulla töihin ja illalla kotiin. Olen janonnut päiviä, jolloin saan olla kotona muksun kanssa ihan vain kaksin. Samaan aikaan olen rakastanut olla töissä ja sitä, että saan kunnolla käyttää aivojani. Olen saanut mielettömästi voimavaroja siitä, että pystyn ratkomaan "aikuisten maailmassa" ongelmia sekä toisaalta myös kotona, jossa ei ole enää hermo kireällä täytynyt puskea läpi 24/7
Ja isäntä on samaa mieltä. Oravanpyörästä hyppääminen on ollut kannattava riski ottaa, siitä on saanut paljon enemmän kuin arvasikaan. Ja tätä seikkaa en voi liiaksi korostaa rakkaille isillemme, hetkestä täytyy ottaa kiinni jos vähänkin siltä tuntuu.
Nytpä siis olemmat haikailemme viimeisien kotipäiviemme perään. Ne pidetään kunnialla ja tippa linssissä. Isäntä meinaa viedä viimeisenä koti-isipäivänään Miss Murmelaatin uimaan. Minä taas ajattelin panostaa perinteisiin ja lähteä viimeisille mammatreffeille, kolmen H:n maanantain viettoon, josta lisää myöhemmin. Se on klassikko!
Saa nähdä kilpailemmeko tulevaisuudessa siitä, kuka saa viettää sairaspäiviä lapsen kanssa kotosalla ihan kahden. Ja minullahan on ässä hihassa: 11 lomapäivää, jotka täytyy pitää ennen huhtikuuta... sehän tekee keväällä miltei joka perjantain kotipäiväksi...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti