Vähentynyt parantunut

Kun äitiys on töihinpaluun myötä, miten sen nyt korrektisti sanoisi, vähentynyt (?), on nekin äitiyden hetket mistä saa nauttia parantuneet. Jos nyt tämäkään ilmaisu on korrekti laisinkaan.

Vähentynyneellä, mutta parantuneella epäkorrektillä äitiyden ilmaisulla tarkoitan sitä, että hetket lapsen kanssa ovat tiivistyneet. Kun nähdään, niin nähdään kunnolla ja täysillä, laadukkaasti.

Jotekin kotona täysipäiväisesti äitiys oli niin kokonaisvaltaista, että sitä jäi helposti vain sohvalle röllöttämään. Ekä tarkoita sillä sitä, että se olisi huonoa äitiyttä. Itse vain koin sen jotenkin tyläksi ja hyödyttömäksi ajantappamiseksi lapsen kanssa.

Ja joo, kyllä sitä persaus nousi sohvalta ylös jos jonkinmoisiin lapsi-äiti rientoihin, mutta jotenkin homma oli puuduttavaa ja itseään toistavaa. (Taidan olla hellposti kaavoihin kangistuvaa sorttia.)

Nyt kun aikaa olla yhdessä on vähemän, tulee se käytettyä viisaammin. Tai tehokkaammin. Innostuneemmin. Meillä puuhastellaan nykyään paljon!

Toinen seikka äitiyden laadukkuuden näkökulmasta (omasta navastani katsottuna) on se, että hetket lapsen kanssa ovat eritavalla merkityksellisiä kuin ennen. Jotenkin tunteikkaampia. Peruspuurtamisesta on tullut erityistä. Kuvittele, laitoin murmelin viikonloppuna päiväunille. Ihan peruskamaa. Mutta itkin onnesta kun se ei aluksi meinannut nukahtaa, ja sitten nukahtikin syliini.

En siis kironnut huonoa nukkumaanmenokertaa ja murmelin tapaa riekkua aina päiväuniaikaan, raivonnut ja kettuuntunut siitä, kuinka oma-aika valuu pinnojen välistä hukkaan toisen kitistessä, vaan olin onnellinen. Onnellinen siitä, että sain nukuttaa lapsen. Ja vielä onnellisempi siitä, että se nukahti syliini pitkän itkun päätteeksi.


Summa summarum, kiukun sijaan  nautin kärsivällisyydestäni ja hmmm äidinrakkaudesta(ko)?

Onko tämä sitä äitiyden syvintä laatua?