Lapsen tullessa maailmaan äitiyden ja isyyden myös odotetaan syttyvän samalla sekunnilla kun lapsi rääkäisee ensimmäisen kerran.
Omalla kohdallani tämä ei ihan mennyt näin. Äitiys on kuin vaivihkaa ollut hieman hakusessa.
Raskausaikana harjoittelin niin maan perhanasti ajatustasolla äitiyttä. Siihen kuului muun muassa ensimmäisten vauvanvaatteiden ostaminen, muiden äitien kanssa keskusteleminen, tiedon jano ja tankkaus sekä perhe-elämän haaveiden parsiminen kokoon yhteiseksi tulevaisuudeksi.
Vaikka mahassa oleva mötky ilmoitteli varsinkin loppuraskaudessaan alvariinsa itsestään, ja kuvittelin lempeiden tunteideni olevan äitiyttä, olin aivan väärillä urilla. Minulla ei ollut äitiydestä ja sen vaikeasta tajuamisesta mitään hajuakaan.
Kun Tyttäremme syntyi ja laskettiin sairaalalla lampimänä ja töhnäisenä syliini, olin hämmentynyt. Päässäni oleva ensimmäinen ajatus oli lähinnä tasoa Ai tuollainenko? eikä sunkaan Ihanaa, tuossa on tyttäremme ja minä olen tuore äiti. Otin lapsemme toki ilolla vastaan, mutta olo oli heti jo ensimmäisten viikkojen (ja hormoniövereiden) jälkeen hieman omituinen. Huomasin suhteeni paljon huomiota vaativaan, parisuhteemme väliin tunkeneeseen lapsemme olevan enemmänkin huoltaja tai omistaja, kuin äiti.
En oikein tiennyt mitä äitinä olo olisi. Syliini oli yhtäkkiä tupsahtanut pieni aikarosvo, oman aikani ja tekemisteni tuhoaja, jota piti hoitaa vailla vastinetta ja uupumukseen asti. Ulkopuolisen hoitajan tunnetta lisäsi vielä se, että en kokenut lapsen olevan ollenkaan omannäköiseni. Se oli jotenkin syötävän söpö, mutta samalla kovin vieras.
Olen kuullut muutaman isän kertoneen, että tajusivat oman isyytensä ja isänäolemisen tarkoituksen vasta kuukausien jälkeen lapsen tulosta. Olo on siihen asti ollut juuri kummallisen vieras ja jopa tekopyhä. "Tässä sitä nyt vain leikitään äitiä ja isää, vaikka todellisuudessa en tunne niin".
Tämä vieraus loppui kohdallani vasta nyt uniopettelun lomassa. Sain tosin vihiä piilossa olleesta äitiydestäni jo rokotetutkimuksen aikana, jossa itkin äitimäisen vuolaasti toista sattuessa. Viimeistään unta harjoitellessa ja toisen itkua kuunnellessa, totesin tykkääväni tyttärestäni niin paljon, että raivaisin hädän tullen tieni vaikka kallion läpi sen luokse. Kaikista kultaisin hetki oli se, kun itkuinen ja väsynyt ipana nukahti syliini laulaessani hänelle iltalaulua. Teki mieli itkeä ilosta siitä kiintymyksestä, jonka olemassaolon olin juuri oivaltanut.
Opin, että minun äitiroolini on olla lohdunantaja, rakastava, läsnäoleva ja luotettava.
Se olen minä, murmelin äiti.
Tämä oli aivan mielettömän hyä postaus. En ole ite koskaan ollut vauvakuumeinen, ja mulla on kasvanut vasta viimesien vuosien aikana vahva fiilis siitä, että kyllä lapsia tulen jossain vaiheessa elämääni kuitenkin haluamaan.
VastaaPoistaKoska sitä sellasta vahvaa vauvakuumetta ei oo koskaan ollut, mun suurin pelko lapsen hankkimisessa on ollut se, etten rakasta lastani. Ja siihen vielä päälle, että isäkään ei rakasta ja lähtee menemään, koska ei jaksakaan sittenkään leikkiä kotia. Ja jään yksin lapsen kanssa. Jota en rakasta.
No, oikean miehen löydyttyä alkoi usko perhe-elämään kasvaa ja siihen, että mies ei lähdekään vauvan saavuttua maailmaan.
Lisäksi olen kuullut vähän muilta äideiltä kommentteja, kuten että hormoonit kyllä tekee tehtävänsä ja no matter what, kyllä sitä pikkosta sitten tulee rakastamaan. Lisäksi muutama sanoi, että meni viikkoja, muutama kuukausikin ennen kuin RAKASTUIVAT lapseensa. Että se pieni otus on muutakin kuin joku projekti tai vastuualue, joka vain pitää hoitaa.
Mutta kiitos tästä, tää oli kaikenkaikkiaan todella hyvä juttu lukea.
Sana vastuualue on kovin osuva! Baby on tavallaan aluksi vain nakki, joka on hoidettava. Nakista on vain vaikea pyristellä irti mitenkään. Se kun on tullut jäädäkseen.
VastaaPoistaMutta nakkivaihe menee kyllä pikku hiljaa ohi. Vieläkin on kylläkin niitä päiviä, jolloin puuskahdan, että saakeli eikö välillä voisi puuhata jotakin muuta kuin ainaista vauvaa ja sen hoitoa. Ne päivät ovat hieman masentavia.
Mutta sitten on niitä päiviä, joita en vaihtaisi ikinä pois. Silloin olen saanut omalta lapseltani ja meidän väliseltä suhteelta jotain sanoinkuvaamatonta onnellisuutta. Se on aika mahtavaa ja pitää paatuneimmankin antiäidin pinnalla!