Kotona on ihan kivaa.

Olen huomannut tempoilevani jälleen saman ja ikuisen ongelman kanssa, kuin Esikon kanssa aikoinaan. Ongelmani on hieman koominen. Tahtoisin kovasti mennä ja viilettää pitkin kyliä ja kaupunkeja, kirppiksiä ja kahviloita, mutta väsyttää.

En ensimmäisen kanssa oikein osannut ola armollinen itselleni vaan paahdoin paikasta toiseen, välillä pariin kolmeen kertaan päivässä. Nuttura kireällä viihdytin itseäni ja raahasin turvakaukaloa perässä.

Nyt tilanne on taas salakavalasti menossa samaan suuntaan. Huomaan pakkaavani hoitokassia kolmesta neljään kertaan arkipäivinä. Samalla yritän kynsin hampain pitää kiinni edes yhdestä kotipäivästä.

Vauhtini on väsyttävä. Eikä vauhtia tarvitse edes olla paljoa, sillä kun painaa tunniksi kirppikselle mukula kainalossa, on loppu päivän ihan puhki.

Toki tämän numero kakkosen kanssa on äärimmäisen helppoa liikkua. Se ei juurikaan kilju, eikä karkaile vielä vaunuista mihinkään. Myös toiskertalaisen äidin otteeni on ihailtvan rento, vaikka sen itse sanonkin. Kakkavaipat vaihtuvat vaikka puiston penkillä.

Pohdiskelin hieman uuvahtamistani. Kyse taitaakin väsymyksen sijaan olla siitä, että tahtoisin ikuisen kylillä juoksentelemisen sijaan olla kotona.

Wtf. Minä. Kotona.

Käytin ensimmäisen mukulan aikana kaiken liikenevän vapaa-ajan juoksentelemiseen. Kotona oleminen oli jotenkin kamalaa tai ahdistavaa. Juoksentelin siinä samassa kaiketi pakoon äidin rooliani. Nyt hommat on toisin. Tahdon viettää yhä enemmän aikaan ihan vain paikoillaan. Ja siis usko tai älä, se on vaikeaa.

Mutta mistä on kyse?

Luin erään oivan kirjoituksen Ehdoton ehkä- blogista ja en voisi olla enempää samaa mieltä. Olen jotenkin kallistumassa vihdoin ja viimein arkeen, jossa mennään lasten ehdoilla. Eikä se edes tee kipeää. Kahden lapsen arki on vahvistanut puuttuvaa äitiyden selkärankaani.

En enää niinkään paljoa itke menetetyn oman ajan perään, sitä tulee vielä. Olen sen sijaan antautunut syvemmin nykyiselle kotiroolilleni. Ja se tuntuu hyvältä. Nautin.

Ompas outoa.