torstai 22. toukokuuta 2014

"Kauheita unia"

Nyt jaksan vihdoin kirjoittaa näistä kauhukohtauksista, joita nyt kaksi ja puolivuotiaalla tytöllämme on ollut jo vuoden päivät. Siis  v u o d e n , jossa on todellakin ne ihanat 365 yötä. Näistä noin 20-30 yötä on yhteensä - siis YHTEENSÄ - nukuttu meidän perheessä kokonaisuudessaan vailla yöllistä kauhua. Muut yöt on huudettu kerrasta viiteen kertaan. Joka hemmetin yö.

Skippaa koko piiiitkä teksti, jos tuleva kauhuyö ei ole se ole ahdistavin ajatus illalla ennen nukkumaan menoa. Muuten, toivottavasti tästä on apua.

Kauhukohtauksia on monella muullakin mukulalla, emmekä todellakaan ole ainut perhe. Tyypillisimpiä ne ovat 1,5-3 vuoden ikäisillä. Ne ilmenevät yleensä kuukauden parin jaksoissa, tämä meidän perheen yöllinen kiirastuli on siis tavallista harvinaisempaa.

Kauhukohtauksen erottaa painajaisesta siitä, että lapsi on täysin tavoittamattomissa, kuin riivattu. Meillä tyttö huutaa ja kirkuu mikä keuhkoista lähtee ja potkii ja sätkii niin, että seinät ja sängyn laidat kolisevat. Lisäksi muksulla on silmät auki ja lasittunut katse. Ei siis ketään kotona.

Tyypillisimmillään kohtaus alkaa noin tunnin kaksi nukahtamisen jälkeen eli klo 22-23 ja kestää minuuteista kymmeneen minuuttiin. Aika jäätävä aika. Eikä itse kirkuja muista tapahtuneesta mitään. On pikemminkin pöllämystynyt kun vihdoin havahtuu, että miksi äiti istuu keskellä yötä itku kurkussa sängyn laidalla.

Kauhukohtaukset johtuvat ymmärtääkseni syvän unen ja REM-unen jaksojen vuorottelun mennessä mönkään. Kauhukohtaus syntyy otollisimmin juuri silloin, kun lapsen pitäisi siirtyä syvästä unesta kohti REM unta, jossa unia yleensä nähdään. Tällöin syvän unen horrostila ei raukea, vaan REM unta aletaan nähdä ikään kuin liian koomassa. Muksu näkeekin näin ollen unta todella syvässä unitilassa eikä siksi esimerkiksi herää yrityksistä huolimatta.

Rauhoittelemaan ei kauhuilevaa kannatakaan meidän kokemuksen mukaan mennä, sillä siitä kirkuminen yltyy, jos vieläkin mahdollista, vielä kovemmaksi. Muksulle iskee ikään kuin paniikki siitä, kun joku koskee tai puhuu kesken unen näkemisen. Kun kohtaus tulee, onkin tyydyttävä vain istumaan hiljaa lapsen vieressä ja odotettava, kunnes tajunta palaa pikku hiljaa takaisin päin. Silloin lapsi antaa taas ottaa itsensä syliin ja rauhoittuu. 

Olemme kestäneet kohtaukset tähän asti ihan hyvin, pienellä jurnutuksella tosin. Hyvin ihminen näköjään jaksaa vuoden päivät yhdellä tai kahdella herätyksellä per yö. Mutta kun perheeseen tuli uusi vauva, alkoi sen herätykset plus isomman kauhuilut ottaa koville. Yöllä kun tuli pompittua lasten huoneen ja pienemmän pinnasängyn väliä kymmenenkin kertaa yössä.

Siispä tartuin toimeen ja selvittelin hieman asiaa. Googlailin toisten perheiden tarinoita. Keskustelupalstat ovat täynnä hämmentävän identtisiä tarinoita kunnon kauhukohtauksista. Juuri sellaisista kuin meillä on. Yritin etsiä tietoa myös asiantuntija taholta, mutta turhaan. Kauhukohtauksista ei ole juurikaan missään mitään tietoa. Ainakaan mitään apukeinoja. Paras apu näytti löytyvän netin viidakkorummun kautta.

Käännyin myös neuvolan puoleen, mutta turhana.  Neuvola neuvoi ensimmäisellä kerralla tarkistamaan perheen iltarutiinit ja asettamaan vanhempien kuva lapsen sängyn viereen. Omituinen ohje meille, sillä rutiinit ovat olleet pilkulleen samat joka ilta jo yli kaksi vuotta. Kuvankaan heiluttelu ei paljoa auttanut, kun lapsi on täysin koomassa kirkuessaan, eikä tunnista edes omaa äitiään.

Toisella käynnillä ehdotettiin Tammisaaren sairaalassa olevaan unikoulua, joka on tarkoitettu 6-18 kuisille lapsille. En mennyt sinnekään, sillä kauhukohtauksissa kyse ei ole unikouluttamisesta. Kauhukohtauksessa olevaa hysteeristä lasta ei voi mielestäni unikouluttaa.

Siispä googlasin lisää ja huomasin, että vanhempien kuvailemia kauhukohtauksia on selvästi kahdenlaisia (ainakin). Ensimmäiset ovat juuri niitä lyhyen ajan sisään esiintyviä pätkiä. Niissä kohtausjakso on alkanut jostakin stressaavasta tekijästä esim tarhan aloittamisesta tai kotiolojen muutoksesta. Näissä tilanteissa juurikin rutiinien tarkistus on varmasti paikallaan. Samoin lapsen turvallisuuden lisääminen esim. sylittelyn lisääminen pitkin päivää.

Toisen tarinat olivat juurikin näitä meidän kaltaisia. Kohtauksia on vaan alkanut tulla joskus ja ne eivät lopu vaikka päällään seisoisi. Kuulemma viimeistään esikouluiässä helpottaisi. Kivakiva.

En kuitenkaan suostunut luovuttamaan. Keräsinkin netistä kasan kauhuilevien muksujen vanhempien vinkkejä ja laadin niistä meille yöllisen työkalupakin. 

Tarinoiden mukaan kauhukohtauksia esiintyy todennäköisimmin päivänä, joka on ollut tapahtumarikas. Lapsi ei ole ehtinyt rauhoittua iltaa kohden, vaan hurjat tapahtumat tulevat uniin asti. Siispä koko päivä on oltava rauhallinen, aika vaikeaa toteuttaa joka päivä, eikö? Pääaisa on, että iltaan painottuvaa jännitystä on vältettävä. Jotkut välttelevät myös liian sokerin ahtamista lapseen illalla. Pahin yhdistelmä on iltaan sijoittuvat synttärikutsut makeisineen kakkuineen päivineen.

Toinen hyvä keino, joka on meillä käytössä joka ilta, on lapsen herättäminen ennen kuin kauhukohtaus alkaa. Meillä herätetään noin puolituntia ennen kuin kohtaus arviolta alkaisi. Tämän tarkoitus on sotkea univaiheita niin että kauhukohtaus skippautuu ylitse. Tämä on helpommin sanottu kuin tehty. Eihän sitä mukulaa saa erkkikään hereille ja joskus jopa herättely-yritys laukaisee kauhukohtauksen! Yritys on kuitenkin kova.

Olemme ottaneet käyttöön myös päivän tapahtumien läpikäymisen ennen nukkumaan menoa. Istutaan muksun kanssa sylikkäin sängyn vieressä ja jutellaan kaikki kivat tapahtumat läpi, samalla hän voi itse ottaa esille ne mitkä harmittivat. Tämä on turkasen hidasta ja venyttää nukkumaan menoa, mutta näyttää toimivan tällä hetkellä kohtuu hyvin.

Meillä kokeiltiin myös isän siirtämistä lasten huoneen lattialle nukkumaan turvallisuuden tuojaksi, mutta tämä aiheutti käänteisen ilmiön. Kauhukohtauksia sateli parin viikon kokeilujakson aikana niin monta per yö, että isä palasi oitis omaan sänkyynsä nukkumaan. En tiedä mikä tässä meni pieleen, mutta enää tätä ei kokeilla. Veikkaan että isän yöllisen ähinät herättelivät ääniin tottumattoman muksun ja päästivät pahat unet valloilleen.

Nyt kaiken tämän muutaman kuukauden kestäneen efortin jälkeen, ovat yömme vihdoin hieman rauhallisempia. Nyt kauhukohtauksia on enää kerran viikossa. Tilalle tulivat kuitenkin tavalliset painajaiset. Nämä ovat kuitenkin helpompia taklata keskellä yötä, sillä lapseen saa kontaktin. Painajaisista lapsi rauhoittuu alle minuutissa.

Toivoa siis on.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti