Nyt jaksan vihdoin kirjoittaa näistä kauhukohtauksista, joita nyt kaksi ja
puolivuotiaalla tytöllämme on ollut jo vuoden päivät. Siis v u o d e n , jossa on todellakin ne ihanat
365 yötä. Näistä noin 20-30 yötä on yhteensä - siis YHTEENSÄ - nukuttu meidän
perheessä kokonaisuudessaan vailla yöllistä kauhua. Muut yöt on huudettu
kerrasta viiteen kertaan. Joka hemmetin yö.
Skippaa koko piiiitkä teksti, jos tuleva kauhuyö ei ole se ole ahdistavin
ajatus illalla ennen nukkumaan menoa. Muuten, toivottavasti tästä on apua.
Kauhukohtauksia on monella muullakin mukulalla, emmekä
todellakaan ole ainut perhe. Tyypillisimpiä ne ovat 1,5-3 vuoden ikäisillä. Ne
ilmenevät yleensä kuukauden parin jaksoissa, tämä meidän perheen yöllinen
kiirastuli on siis tavallista harvinaisempaa.
Kauhukohtauksen erottaa painajaisesta siitä, että lapsi on täysin
tavoittamattomissa, kuin riivattu. Meillä tyttö huutaa ja kirkuu mikä
keuhkoista lähtee ja potkii ja sätkii niin, että seinät ja sängyn laidat
kolisevat. Lisäksi muksulla on silmät auki ja lasittunut katse. Ei siis ketään
kotona.
Tyypillisimmillään kohtaus alkaa noin tunnin kaksi nukahtamisen jälkeen eli
klo 22-23 ja kestää minuuteista kymmeneen minuuttiin. Aika jäätävä aika. Eikä
itse kirkuja muista tapahtuneesta mitään. On pikemminkin pöllämystynyt kun
vihdoin havahtuu, että miksi äiti istuu keskellä yötä itku kurkussa sängyn
laidalla.
Kauhukohtaukset johtuvat ymmärtääkseni syvän unen ja REM-unen jaksojen
vuorottelun mennessä mönkään. Kauhukohtaus syntyy otollisimmin juuri silloin,
kun lapsen pitäisi siirtyä syvästä unesta kohti REM unta, jossa unia yleensä nähdään.
Tällöin syvän unen horrostila ei raukea, vaan REM unta aletaan nähdä ikään kuin
liian koomassa. Muksu näkeekin näin ollen unta todella syvässä unitilassa eikä
siksi esimerkiksi herää yrityksistä huolimatta.
Rauhoittelemaan ei kauhuilevaa kannatakaan meidän kokemuksen mukaan mennä,
sillä siitä kirkuminen yltyy, jos vieläkin mahdollista, vielä kovemmaksi. Muksulle
iskee ikään kuin paniikki siitä, kun joku koskee tai puhuu kesken unen
näkemisen. Kun kohtaus tulee, onkin tyydyttävä vain istumaan hiljaa lapsen vieressä
ja odotettava, kunnes tajunta palaa pikku hiljaa takaisin päin. Silloin lapsi antaa
taas ottaa itsensä syliin ja rauhoittuu.
Olemme kestäneet kohtaukset tähän asti ihan hyvin, pienellä jurnutuksella
tosin. Hyvin ihminen näköjään jaksaa vuoden päivät yhdellä tai kahdella
herätyksellä per yö. Mutta kun perheeseen tuli uusi vauva, alkoi sen herätykset
plus isomman kauhuilut ottaa koville. Yöllä kun tuli pompittua lasten huoneen
ja pienemmän pinnasängyn väliä kymmenenkin kertaa yössä.
Siispä tartuin toimeen ja selvittelin hieman asiaa. Googlailin toisten
perheiden tarinoita. Keskustelupalstat ovat täynnä hämmentävän identtisiä
tarinoita kunnon kauhukohtauksista. Juuri sellaisista kuin meillä on. Yritin
etsiä tietoa myös asiantuntija taholta, mutta turhaan. Kauhukohtauksista ei ole
juurikaan missään mitään tietoa. Ainakaan mitään apukeinoja. Paras apu näytti
löytyvän netin viidakkorummun kautta.
Käännyin myös neuvolan puoleen, mutta turhana. Neuvola neuvoi ensimmäisellä kerralla
tarkistamaan perheen iltarutiinit ja asettamaan vanhempien kuva lapsen sängyn
viereen. Omituinen ohje meille, sillä rutiinit ovat olleet pilkulleen samat
joka ilta jo yli kaksi vuotta. Kuvankaan heiluttelu ei paljoa auttanut, kun
lapsi on täysin koomassa kirkuessaan, eikä tunnista edes omaa äitiään.
Toisella käynnillä ehdotettiin Tammisaaren sairaalassa olevaan unikoulua, joka
on tarkoitettu 6-18 kuisille lapsille. En mennyt sinnekään, sillä
kauhukohtauksissa kyse ei ole unikouluttamisesta. Kauhukohtauksessa olevaa hysteeristä
lasta ei voi mielestäni unikouluttaa.
Siispä googlasin lisää ja huomasin, että vanhempien kuvailemia
kauhukohtauksia on selvästi kahdenlaisia (ainakin). Ensimmäiset ovat juuri
niitä lyhyen ajan sisään esiintyviä pätkiä. Niissä kohtausjakso on alkanut
jostakin stressaavasta tekijästä esim tarhan aloittamisesta tai kotiolojen
muutoksesta. Näissä tilanteissa juurikin rutiinien tarkistus on varmasti paikallaan.
Samoin lapsen turvallisuuden lisääminen esim. sylittelyn lisääminen pitkin
päivää.
Toisen tarinat olivat juurikin näitä meidän kaltaisia. Kohtauksia on vaan
alkanut tulla joskus ja ne eivät lopu vaikka päällään seisoisi. Kuulemma
viimeistään esikouluiässä helpottaisi. Kivakiva.
En kuitenkaan suostunut luovuttamaan. Keräsinkin netistä kasan kauhuilevien
muksujen vanhempien vinkkejä ja laadin niistä meille yöllisen
työkalupakin.
Tarinoiden mukaan kauhukohtauksia esiintyy todennäköisimmin päivänä, joka
on ollut tapahtumarikas. Lapsi ei ole ehtinyt rauhoittua iltaa kohden, vaan
hurjat tapahtumat tulevat uniin asti. Siispä koko päivä on oltava rauhallinen,
aika vaikeaa toteuttaa joka päivä, eikö? Pääaisa on, että iltaan painottuvaa
jännitystä on vältettävä. Jotkut välttelevät myös liian sokerin ahtamista
lapseen illalla. Pahin yhdistelmä on iltaan sijoittuvat synttärikutsut
makeisineen kakkuineen päivineen.
Toinen hyvä keino, joka on meillä käytössä joka ilta, on lapsen
herättäminen ennen kuin kauhukohtaus alkaa. Meillä herätetään noin puolituntia
ennen kuin kohtaus arviolta alkaisi. Tämän tarkoitus on sotkea univaiheita niin
että kauhukohtaus skippautuu ylitse. Tämä on helpommin sanottu kuin tehty.
Eihän sitä mukulaa saa erkkikään hereille ja joskus jopa herättely-yritys
laukaisee kauhukohtauksen! Yritys on kuitenkin kova.
Olemme ottaneet käyttöön myös päivän tapahtumien läpikäymisen ennen nukkumaan
menoa. Istutaan muksun kanssa sylikkäin sängyn vieressä ja jutellaan kaikki
kivat tapahtumat läpi, samalla hän voi itse ottaa esille ne mitkä harmittivat.
Tämä on turkasen hidasta ja venyttää nukkumaan menoa, mutta näyttää toimivan
tällä hetkellä kohtuu hyvin.
Meillä kokeiltiin myös isän siirtämistä lasten huoneen lattialle nukkumaan
turvallisuuden tuojaksi, mutta tämä aiheutti käänteisen ilmiön. Kauhukohtauksia
sateli parin viikon kokeilujakson aikana niin monta per yö, että isä palasi
oitis omaan sänkyynsä nukkumaan. En tiedä mikä tässä meni pieleen, mutta enää
tätä ei kokeilla. Veikkaan että isän yöllisen ähinät herättelivät ääniin
tottumattoman muksun ja päästivät pahat unet valloilleen.
Nyt kaiken tämän muutaman kuukauden kestäneen efortin jälkeen, ovat yömme
vihdoin hieman rauhallisempia. Nyt kauhukohtauksia on enää kerran viikossa.
Tilalle tulivat kuitenkin tavalliset painajaiset. Nämä ovat kuitenkin helpompia
taklata keskellä yötä, sillä lapseen saa kontaktin. Painajaisista lapsi
rauhoittuu alle minuutissa.
Toivoa siis on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti