Riittämättömyyden tunne

Kun ravasimme harva se päivä Jorvissa ja Pikkujätissä vielä viikko pari takaperin, koin uudenlaisen tunteen äitinä. Riipivän riittämättömyyden tunteen.

Isosiskoahan vietiin nimiäisten aikaan poskeen tulleen koiran aiheuttaman haavan takia tosi kivuliaisiin hoitoihin joka ikinen päivä. Ja näihin bileisiin en itse päässyt kuin kerran mukaan isännän ollessa työreissulla.

Joku voisi sanoa että onneksi, sillä lasta kidutettiin lääkärissä olan takaa. Olisi ollut kenelle tahansa kurjaa katsella, kun yhtä pidetään neljän hoitajan voimin paikoillaan kirurgin tunkiessa läpimätään, järkyttäväksi onteloksi kaivautuneeseen avohaavaan sitä väkisin auki pitävää sideharsoa. Yök.

Koska meillä on pieni vauva, en vain voinut enkä lähteä mukaan. En siksi, että Jorvissa muhii nyt ties mitkä norot ja influenssat mitä en halua pienen saavan. En siksi, että en halunnut sen huutavat kaanonissa ison kanssa. Enkä erityisesti siksi, että olen niin täynnä imetyshormoneja, että olisin varmaan rusikoinut hätäpäissäni lastani kiduttavat lääkärit siltä seisomalta.

Kotiin jääminen olis siis järkisyy ja Isäntä hoti hienosti homman kotiin. Mutta kukaan ei kertonut, kuinka ahdistavalta tuntui jäädä kotiin sohvalle istumaan, kun ei voi tehdän mitään toista auttaakseen. Kamalinta oli tyytyä vain lähettämään pikkuinen ovesta ulos isänsä kanssa ja huikata perään itkunsekaisia tyhjiä lohtulauseita. Kyllä se siitä, ole urhea, kohta se on ohi.

Kakan marjat. Kamalaa se oli, traumaattista. Siellä olisi todellakin tarvittu äitiä, äidin syliä, äidin tuomaa lohtua. Mutta kun se äiti piti sylissään sitä toista, uutta perheenjäsentä.

Episodi olikin ensimmäinen kerta elämässä, kun koin aivan pohjatonta riittämättömyyden tuntua. Sylini ei riittänyt kahdelle. Minua tarvittiin myös muualla.

Onkin ollut masentavaa, toisaalta valaisevaa huomata, että kahden lapsen myötä asioita joutuu jakamaan ja priorisoimaan. Yhden lapsen kanssa huomiota jaetaan tarpeen tullen sataprosenttisesti, kahden kanssa vain sen minkä kiireiltään pystyy ja mitä se pienempi ei juuri sillä hetkellä tarvitse.

Onkin vain opeteltava uuteen äitiyteen, jossa syli ei aina välttämättä lohduttamaan, lukemaan molemmille aina iltasatua, purkamaan sitä pahinta kiukkua, eikä tule mukaan kun mennään lääkärille. On luotettava siihen, että vaikka en aina ole paikalla tai pysty antamaan sitä kaikkea tarvitsevalle, olen silti läsnä ja sopivan tilaisuuden tullen käytettävissä.

Tämä on kaiketi sitä normaalia sisarusmeininkiä perheessä. Vanhemmat eivät ole enää yksinoikeus,vaan ne jaetaan.Tämän kyllä itse isosiskona tiedän.

Ja tietty onneksi on myös se isi.