Mites sun maitorauhaset?

Kuppi on taas vaarassa keikahtaa nurin imetysasioissa.

Törmään vähän väliä tuttujen ja puolituttujen kesken, huom "aikuisten naisten" kesken, kysymykseen tuleeko sulta vielä maitoa? Kysyjät ovat yleensä niitä vahnempia naisihmisiä, jotka ovat jo omat lapsosensa saattaneet aikuisten maailmaan aikoja sitten. Esimerkiksi erityisesti ihana anoppini viljelee kysymystä alituiseen, mikä ylläri ylläri, saa karvani nousemaan taas pystyyn kuin seipäät (ja btw niitä on paljon, shaveri on nykyään yhtä kuin esihistoriallinen väline -pyydän anteeksi).

Maitorauhasteni tilanteesta äidytään utelemaan lähes poikkeuksetta kun kaivan kyläillessä tuttelin laukusta esiin. Tai kun joku nimeltä mainitsematon, edellisen tekstikappaleen sankari, tulee meille hoitamaan lasta ja opetan häntä käyttämään pulloa.

Kysymys yllättää minut joka kerta. En oikein tiedä miten siihen vastaisin. Yleensä tokaisen reippaasti että tottakai tulee, syötetään välillä vain huvin vuoksi pullosta. Totuus on, että ei sitä maitoa enää heru kuten alussa ja pullo on miltei pakko olla varmuudeksi mukana. Lisäksi, en millään halua kaivella rintavarustustani kaikkien seurassa esille ja lyödä uumiani tiskiin kesken sunnuntaipäivällisen. Olen myös yleensä kyläillessä valinnut vaatekaapistani päälleni jotakin vaatetta, joka ei alituiseen kilju "minä imetän vielä, siksi nämä etuluukut", jolloin on kätevämpää annostella sapuska pullosta.

Ja anekdoottina, ihmettelen syvästi hoitamaan tulleen sukulaisen kommenttia imetyksestä lastenvahtivuoron alkaessa. Jos tarvitsemme lastenvahtia, en ole itse paikalla imettämässä, mikä tarkoittaa automaattisesti pulloruokintaa ellei hän rupea kehittelemään omista maitorauhasistaan jotakin elämäneliksiiriä. Mutta tätä vaihtoehtoa en halua ajatella enempää. Olempa tähänkin ilmiöön aikoinaan törmännyt, tosin eri henkilön kohdalla.

Eniten minua ottaa em. kysymyksessä päähän jonkin asteinen intimiteettirajan ylitys. Mitä se kenellekään kuuluu paljonko sitä maitoa tisseistä oikein heruu, mikä on imetystilanteeni tai onko lapseni "vaarassa lispua" pulloruokintaa kohden. Sitä paitsi koen valtavan epäreiluna kysymyksen niitä kohden, jotka eivät voi imettää ollenkaan.

Imetys tuntuukin edelleen olevan joku hyvän äitiyden mittari, varsinkin vanhemmilla naisilla. Heille on neuvolassa aikoinaan kaiverrettu kristallin kirkkaasti takaraivoon, että vähintään puoli vuotta imetystä on pakko tehdä, keinolla millä hyvänsä. Muun muassa äitini aikoinaan omalla kohdallani joutui valehtelemaan neuvolatädeille imettävänsä esikoistaan, vaikkei se onnistunut. Hän hykertelikin salaa, kun tädin kehuivat lapsen kasvavan niin makeasti keskikäyriä pitkin hyvällä "äidinmaidolla" eli 80 -luvun ehdalla tuttelilla.

Kiitänkin nykyneuvolaa ihan maailman tappiin asti samanlaisen painostuksen puuttumisesta. Meitähän jopa ohjeistettiin siellä oikein avokätisesti, miten pullon (ja isän) saa helposti mukaan ruokakuvioihin alusta asti.

Samaa asennemuutosta (ja hienovaraisuutta) toivoisin myös vanhemmalta sukupolvelta. Ei se tissin puute lasta tapa, vaan ruuan puute.