Luulin, että piinaviikoilla tarkoitetaan sitä/niitä viikkoja, joina odotellaan plussan ilmestymistä tikkuun. tai siis kahden maagisen punaisen viivan. Nyt olen kuitenkin kohdannut jo toistamiseen tai oikeastaan jo kolmannen kerran The Piinaviikon. Jos ensimmäinen piinaviikko meni sympaattisen jännityksen, korkeiden toiveiden ja positiivisten odotusten sävyttämänä niin kaks seuraavaa ovat menneet miltei kauhun sekaisin tuntein.
Nämä kaksi jälkimmäistä p-viikkoa ovat olleet niitä viikkoja, jotka ovat edeltäneet ultraa. Edellinen oli ennen varhaisultraa. Jännitin sitä niin, että meinasin itkeä tihruttaa ennen koko vastaaotolle menoa. Teki mieli kääntyä ennen yksityisen ilmoittautumistiskiä ympäri ja juosta kotiin, sillä olin aivan varma huonoista uutisista. Toisin kävi, kuten edellisissä kirjoituksissa on jo todettu.
Nyt tilanne on taas sama. Eka kunnallinen ultra on puolentoista viikon päästä. Ja a h d i s t a a ! Tämän on hassua, sillä voisi kuvitella että toiset hyppivät onnesta soikeana iloiten tulevasta tapaamisesta mahamöykyn kanssa.
Minulla tämä menee kuitenkin ihan toisin päin. Ahdistun ja jännitän tilaisuutta aivan hirveästi. En ahdistu niinkään toimenpiteestä,vaan tulevista mahdollisista uutisista. Eniten pelkään surullisia uutisia: ei täällä ole enää mitään, mikään ei liiku, mikään sydän ei enää lyö.
Olen ilmeisesti taipuvainen pessimismiin (yritän kutsua sitä välillä realismiksi itseä huijatakseni), sillä kuvittelen automaattisesti saavani huonoja uutisia tähän raskauteen liittyen. Tähän varmaan vaikuttaa aiempi keskenmenokin, sillä lapsen saaminen tuntuu edelleen aivan hämmentävältä mahdottomuudelta. Ettäkö me muka tässä onnistuttaisiin?
Paniikin kasvaessa ssa olen jopa harkinnut kotidoppleriakin. Jos sillä voisi varmistaa onko mahassa mitään. Kotidiagnosointi ei kuitenkaan liiemmin houkuta, sillä jos en löydä sydänääniä, niin mitä sitten teen? Panikoin lisää.
Äitini kuitenkin lohdutti puhelimitse, että "... on niitä lapsia ennenkin maailmaan saatu. Ei se niin monimutkaista ole. Jos ei ole kramppeja ja muita merkkejä ollut niin kyllä se siellä mukana kulkee...".
Niinhän sitä luulisi. Ja toivoisi. Pakko opetella optimistisuutta.
Vko 11
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti