Iltarukous

Argharghargh.

ARGH!

Voi helavatan vatun perskule.

Kuulin hetki sitten, että anoppini, tuo rakkauden rypäle, on aloitttanut uskontokasvatuksen lapselleni ihan omatoimisesti.

Kuulemma lukevat iltarukouksen aina kun esikoiseni on siellä yökyläilemässä. Oikein rukoilevat enkeleiltä suojelusta tytön kauhukohtauksia vastaan.

Voihan isä meidän.

Mitenkä tähän nyt pitäisi suhtautua? Anoppipenteleeni taatusti tietää mitä mieltä olen kirkollisuuksista ja eritoten hänen käännytysyrityksistään.

Ei, ei ja EI näin.

Uskonto ja sen tunkeutuminen väkisin täysin puolustuskyvyttömän pikkulikan elämään on mielestäni kovin vastenmielistä. Olen aivan täysin sitä mieltä, että kastakoot itsensä rippikouluiässä jos kiinnostaa, mutta lapsen täytyy saada kasvaa lapsuutensa ilman jumalan pelkoa. Tai siis rakkaudeksihan sitä kutsutaan.

Äläkä käsitä tätä nyt väärin. Suhtaudun hyvin avoimin mielin läpinäkyvään uskontoon, sellaiseen keskustelevaan ja sellaiseen joka jättää ihmisen omalle järjelle tilaa. Ja ennen kaikkea mahdollisuuden keskustelulle ja pohdinnalle. Pimeässä yössä sängyn vierellä pienelle ihmiselle tungetut aivohuuhtelut eivät mielestäni ole sitä.

En millään haluaisi opettaa täysin sinisilmäiselle kaksivuotiaalleni, että herra on se, jota pitää muistella tai muuten tulee salamoita persiiseen. Tai edes sitä että herrasta saa lohtua. Äidistä saa lohtua ihan tarpeeksi ja siinä riittää pohdittavaa vielä muutamiksi vuosiksi.

Ja mitä tulee näihin selkäni takana tehtyihin iltarukouksiin, niin johan on markkinat. Minun kotini on käännytysvapaata maata. Täällä keskustellaan avoimin ovin jumalista, ihan kaikennäköisistä, Buddhista, äiti maasta ja vaikkapa Diego Maradonista.

Prkl.