Tänään...

... on vuosipäivä lasketulle ajalleni. Vuosi sitten oli laskettu aika tosikoisellemme, joka sitten päätti viipyä vielä kuusi ylimääräistä päivää yksiössään. Äitinsä kiusaksi.


Meillä on pian toistamiseen yksivuotias talossa. Yksi innokas taapero. Yksi hemmetin utelian taapero, joka oppi konttaamaan jättäen ryömimisen väliin joskus puolen vuoden paikkeilla. Sellainen, joka nousi seisomaan kasikuisena ja köpötteli menemään kymppikuisena.

Yhtään sanaa tämä ei osaa, mutta huutaa ja kirkuu sitäkin useammin, Näin sen tahdon saa läpi ihan yhtälailla.

Tyyppi ei pysy sekuntiakaan paikoillaan. Kiipeää ihan mihin vain ja ei pelkää mitään. Eikä keskity mihinkään sekuntia pidempään. Rakas elohopeani. Miss Vompatti.





Sitten meillä on se lapsi. Tyttö, joka osaa jo kaikki kirjaimet ja varmaan kohta lukeekin jotain. Tyttö, joka rakastaa kirjoja ja piirtämistä, inhoaa ruokaa, syömistä ja nukkumista, kuuntelee tuntikausia musiikkia sohvalla maaten.

Ja tekee palapelejä.


Se keskittyy asioihin enemmän kuin ikäisensä pitäisi pystyä. Rakas, hassu, outo ja aina kiukkuinen kolme ja puolivuosikkaani. Miss Murmeli.


Meillä on siis kaksi taaperoa. Ei yhtään vauvaa enää.

Tämä vauvakirja on siis saatu päätökseen. En tiedä käännänkö enää uusia lehtiä esiin. Ehkä toista kertaa esiin purskahtava uhma saa runosuonet jälleen sykkimään kanssasisarien apua tarvitaan jälleen. Mutta nyt toistaiseksi tämä oli tässä.

Kiitos mukana kulkemisesta. Kiitos kommenteista. Kiitos vertaisuudesta. Kiitos.


Hyvää uutta vuotta ja rinta rottingilla kohti uusia haasteita!



Kahden viivan kansalainen kiittää ja kuittaa.

Hyggeintä joulua..

Koko-ongelmia *

*Arkistojen aarteita, ajalta juuri kun ensimmäisemme oli kannettu kotiin ja oli todellakin ylimääräistä aikaa pohtia mitä sille laittaisi päälle. Nyt tosikoisemme saa päällensä juuri sitä mitä sattuu pyykkäyshuoneesta löytyvän. Jos ylipäätän jotain löytyisi puhtaana.... oi niitä aikoja.


3.9.2011

Kun kotimme oli vielä vauvaton, oli pääni täynnä käytännön kysymyksiä ja ongelmia liittyen vauvan tarvikkeisiin ja vaatteisiin. Hamstrasin ennen laskettua aikaa ystäviltä ja fidasta kasoittain vaatteita, erilaisia kokoja ja malleja, kuin ydinsotaan valmistautuessa.

Jäjestelin vimmalla vaatekaappia, johon olin viikannut pieniä vaateparsia kokojensa mukaan eri pinoihin. 

Pidin äärimmäisen tärkeänä, että vähintään neljää seuraavaa kokoa olisi käden ulottuvilla salamannopeasti, sillä kaikkihan hokevat että lapsi kasvaa niin nopeasti ettei huomaakaan.

Tarkistin pinot vielä kahdesti tämänkin jälkeen uudelleen, sillä huomasin, että jotkut vaatteet olivat kokomerkinnöistään huolimatta isompia kuin toiset. Siis total kataströöf.

Huolestuin tonkiessani  varastoja, oliko pienimpiä kokoja varmasti tarpeeksi, omistimmeko sopivasti erilaisia vaatekappaleita kuten kietaisubodyjä, potkuhousuja, paitoja, aluspaitoja ja sukkia (joita ainakin noin 50 kpl!!!) erilaisiin tilanteisiin.

Vaatteita näytti vauvattoman silmiin olevan auttamattomasti liian vähän, joten hamstrasin vielä vähän lisää eri kokoja.

Panikoin myös minkä kokoinen rontti olisi oikein tulossa. Mistä tietäisin, pitäisikö minun hankkia lisää 50 senttisi vai jo 56 senttisiä vaatteita. Lopulta paniikki ulottui sairaalakassiin asti. Minkä kokoista laittaisin sinne kotiintulovaatteeksi? Tää vain nää, vai nuo, vaiko kaikki?!?

Koko-ongelmat tuntuivat ylitsepääsemättömiltä kunnes vauva syntyi. Jo sairaalassa se puettiin liian isoihin putkareihin, kietaisupaitaan, joka ei pysynyt päällä sekä liian pieneen pipoon. Mikään vaateparsi ei oikein istunut päälle, mutta se oli toissijaista. Kunhan oli lämmin, mitä siitä jos hihat hiemat roikuvat, kaksi jalkaa on samassa lahkeessa tai pipo lentelee jatkuvasti päästä.

Meillä on sentään vauva!!

Kotiin päästyämme olen jatkanut samaa linjaa. Kappas vain, asusteista menevät päälle ne, mitkä on helppo pukea (kietaisubodyt) ja ne jotka mahtuvat. Pikku likkamme on mallia pitkä ja paksu mutta lyhytkätinen. Tästä seuraa, että 56 senttiä pitkä rääpäle on liian iso oman mittaisiinsa vaatteisiin, mutta isommista jäävät hihat ja jalkaosat aina lerpattamaan. Mutta ei se sitä itseään näytä haittaavan.

Nyt kiroan ahtaiksi tunkemiani hyllyjä, joilla on tarjolla viittä eri kokoa samoja retkuja. En tarvitse kuin yhtä tai kahta kokoa ja ylipäätään muutamaan vaatekappaletta kerrallaan. Kierrätämme muutamaa hyväksi todettua bodyä päivästä toiseen kunhan pesusta tulevat. En myöskään ole ehtinyt saati jaksanut tutustua siihen, miten kaapissamme olevat ihanat ja söpöt pikkumekot oikein istuisivat vauvan päälle.

Käytännöllisyys ajaa lujaa ohi valinnan vapauden ja hienojen kuosian, kun hoitopöydällä sätkii nälkäänsä itkevä, haiseva, nipainen pieni murmeli.

Valehtelisin jos väittäisin...

... ettei tämä käy hermoille.

Meidän isompi tyttö on löytänyt ihanat valehtelun ja huijauksen salat. Joku voisi käyttää tästä lievempiä sanamuotoja kuten juksaus tai höpöjen puhuminen. Mutta kun mimmi ihan suoraan valehtelee päin naamaa.

Tää on joku ikävaihe. Joku sellainen, jossa on tajuttu että totuutta voikin vääristellä oman edun mukaan. Sellainen vaihe, jossa äidille ja isälle ei tarvitsekaan kertoa kaikkea, osan totuudesta voikin pitää itsellään.

Ihan kiva vaihe.

Tämä näkyy kaikessa pienessä, kuten siinä montako xylitolpastillia juuri katosi suuhun. Otitko yhden -kysymykseen vastataan joo, vaikka posket pullottavat.

Toinen ilmenemismuoto on ihana  "äiti sano että saan ottaa", vaikkei tällaista lupaa ole koskaan äidin taholta annettu.

Vihoviimeinen ja kaikista ärsyttävin muoto on se, että tyttö tietää jonkin asian olevan kielletty ja se perkule menee kuiskuttamaan pyyntönsä vaikkapa mummille. Se tampio ei tajua, että kuulen kaiken.

Tai siis se ei vielä tajua. Kohta se tajuaa senkin, että voi kuiskuttaa hiljempaa tai silloin kun äiti ei ole paikalla.

Miten ihmeessä tätä asiaa pitäisi ratkoa?

Yritän kannustaa lasta valitsemaan totuuden. Esimerkiksi niin, että ilmaisen tietäväni hänen huijaavan ja toivovani hänen olevan niin iso tyttö, että osaa valita oikean vaihtoehdon ihan itse.

No tämä ei onnistu sitten alkuunkaan.

Sitten yritän kertoa, kuinka tärkeää on puhua totta, muuten muille tulee harmi.

No ei onnaa.

Sitten kaivetaan taas perus uhkaa, lahjo, kiristä ja  - isännän lisäämä neljäs keino - luo katteettomia lupauksia repertuaari esiin. Mutta ei tämäkään toimi.

Argh.

Pitää kaiketi selittää ja perustella ja kertoa ja odottaa, että ymmärrys rehellisyyden merkityksestä kasvaa kuin kasvaakin pikku hiljaa.

Jotenkin aavistan, että jos tämän hemmetin vaiheen nyt mokaan huutamalla ja riehumalla, seuraa tästä myöhemmin isompia ongelmia salailun ja valehtelun myötä. Viimeistään teininä.

"Meillä on kaikki hyvän täällä kotona. Ei tänne ole tulossa kuin Sanna yökylään. No ei nyt mitään megabileitä tai juomia äiti c´moon....."

Tää on niin nähty tää vaihe.

Nappikauppaa

Äidilläni on tapana hamstrata kaikennäköistä. Ja minulla tapana periä ne omaan kaappiini.

Tällä kertaa sain lahjoituksena peltipurkillisen vanhoja talteenotettuja nappeja. Ja se purkki ei ollut mikään pieni pastillirasia.

Tuskastelin tovin näitä muoviläpyköitä ja ihmettelin miten ne tuntuivat niin tutuilta.

Muistin sitten yhtäkkiä fläsärin, jossa leikin itse pikku nappulana näillä kotimme olohuoneessa. Nämä olivat minun aarteitani. Sain ne aina pyytämällä äitini ompelukorista.

Laskin usein näitä nappeja, keräsin kaikki samanlaiset omiin pinoihinsa, järjestin niitä värijärjestykseen, isoimmasta pienempään ja niin edelleen. Yhä uudelleen ja uudelleen.

(Aika neuroticbrain. I know)

Pistin hyvän kiertoon seuraavalle sukupolvelle ja lämäsin eräänä heikkona hetkenä peltipurkin ykköselle kouraan. Ja kas. Tuo mukuloista mainioin istui tunnin hypistellen nappeja, piti niille kauneuskilpailuja ja lajitteli niitä yhä uudelleen ja uudelleen.

Pitkään. Hartaasti. Semineuroottisesti. Ei ole omppu (taaskaan) kauas puusta tippunut.

Yksi vaihe takana

Havahduin joku aika takaperin ettei meillä oikeastaan enää asu kotona vesikauhuista uhmatuhmaa tyttöä. Tämä konkretisoitui, kun tuijotin jokseenkin hämmentyneenä eräänä lauantaina Dylanin brunssilla vierasta kaskivuotiasta kiukkukallea.

Jätkä riehu minkä kerkesi, heittäytyi maahan, kiljui, ei ymmärtänyt äitinsä kaskyistä puoliakaan eikä todellakaan tehnyt elettäkään totellakseen niitä.

Pisteeni i:n päälle tämä hurmuri iski tosikoistani kaaliin jollain pikkuvasaralla. Ja toisti tekonsa. Ja yritti kolmannenkin kerran, vaikka äiti teki kaikkensa estääkseen.

Ensin pysähdyin miettimään mikä ihmeen kotikasvatuksen puutos jätkällä oikein on. Sitten tajusin kysyä muksun äidiltä pikkuriiviön ikää.

Kaksi. Se hemmetin toinen elinvuosi. Se perkuleen taistelun vuosi. I so feel ya.

Ymmärsin jättää heikon kasvatuksen syyttelyn samantien taka-alalle. Tajusin samalla huikean kontrastin kolme ja puolivuotisen esikoiseni ja uhman syövereissä hilluvan pirulaisen välillä.

Ei meidän esikko enää kiukuttele noin, tai jos kiukuttelee, on se yleensä aiheesta. Eikä se oikein enää ole päätönkään riehuja tai maahan heittäytyjä. Sen kanssa voi jopa neuvotella. Ja se ymmärtää.

Huikeinta on, että isäni - tuo maailman lyhythermoisin ja räjähtävin henkilö - huomautti pari päivää sitten meillä yöpyessään, että tuo tyttöhän on taas ihan kiltti, voisin ottaakin sen taas hoitoon.

Vau. Uhma on poissa.

Yhdeltä.

Ai niin joo, tässähän oli se probleemi, että niitä on kaksi.

Äiti mä taiteilen

Meillä asuu kotona SUUUURI taiteilijan alku. Sellainen todellinen hurmoksessa oleva. Kaikki liikenevä aika käytetään askarteluun, maalaamiseen ja piirtämiseen.

Jossain vaiheessa kyllästyin kaivamaan jatkuvasti useita kertoja päivässä penaalia ja piirtopaperia esille. Ratkaisin homman sijoittamalla aivan kaikki askartelukamat muskun ulottuville. Sieltä sitten riivitään milloin mitäkin, esille. 

Kynien lisäksi pöydän äärellä usein leikellään ja liimataan, eikä minun tarvitse puuttua peliin. Paitsi ehkä siivoamisessa.

Tarha on tuonut askartelun maailmaan kivaa lisävirettä. Sieltä tuntuu pukkaavan kotiin vähän väliä ties mitä virallista ja epävirallista taideteosta. Miltei aina lokerolle mentäessä sieltä kurkkaa milloin mitäkin hengentuotetta.

Ja tämä tuottaa omat haasteensa.

Kannan nimittäin selkävääränä kaikennäköistä töherrystä ja leikeltyä taidetta kotiin. Muutaman kuukauden aikana tätä on kertynyt jo kansiollinen. Ajattelin että omatoimisesti tehdyillä piirustuksilla olisi jokin suuri merkityskin, tai että ne kuvaavat jotain hienoa asiaa. Saan kuitenkin aina vastaukseksi muksulta, että ne ovat vain "taidetta".

Aha. 

Meillä on selvästi erilainen taidemaku.

Siispä perustin vaihtuvan taidenäyttelyn jääkaapin seinään. Ja viskon loput teokset mäkeen sitä mukaa kun uutta pukkaa. 

Ups. Saikohan tätä sanoa ääneen?

No saa. Rohkaistuin paperikierrätykseen tosin vasta juteltuani tarhassa ohimennen erään äidin kanssa. Hän kantoi laillani samanmoista kasaa mysteerisiä puuvärivedoksia kotiinsa huokaillen. Todettiin siinä ohimennen, että näillä ruokitaan sitten paperinkeräysastiaa illan tullen. Kunhan niitä on ensin ihasteltu tovi kotona.

Antaa luovuuden kukkia ja jaetaan vain äitien kesken tämä pieni salaisuus.

Uniikkia taidetta.