Nyt tuli loppu.
Maitohirmuille ei enää maistu. Snif.
Kivaa oli mutta kaikki loppuu aikanaan. Ylitin oman tavoitteeni kahdella kuukaudella, josta olen ylpeä. Jaksoin vaikka vitutti, kestin vaikka ketutti. Voin onnitella itseäni ylpeänä siitä, kuinka jaksoin mennä tämän hermojani kasvattavan koettelemuksen läpi näinkin pitkälle ja maaliin asti.
Opin matkalla, että oikeaa tissimaidon syöttöajan kestoa ei kertakaikkiaan ole olemassa. Ideaaleja on, mutta ne eivät yllä käytäntöön IRL. Kirjoista sitä ei kukaan voi opetella eikä neuvoloista omaksua. Kukaan ei myöskään tiedä kuinka omalta kohdalta tämä tulee onnistumaan tai minkälaisia mutkia eteen mahtuu.
Ja niitähän mahtui esimerkiksi minulle ei vain yhtä vaan monenkirjavaa sakkia. Siispä voin todeta, että syötin murmelia omalla maidolla juuri sopivan aikaa, eli sen minkä se ikinä kestikään ja sillä tahdilla, kun se onnistui. Meille ei olisi sopunut enempää, eikä vähempää maitomaiskutusta tähän taloon.
Tidiraivarit ovat nyt siis historiaa minun ja murmelin osalta. Onneksi lopussa kiitos lopulta seisoi. Neljän kuukauden painimisen jälkeen homma luisti viimeiset pari kuukautta kuin tanssi ja sain vihdoin aavistuksen niistä positiivisista viboista, mitä rintamaidon syöttämisestä huhutaan. Ei siis jäänyt (kovinkaan pahoja) traumoja eikä toisaalta kaipuutakaan, ainakaan en vielä myönnä mitään.
Mutta nyt on vihdoin aika mennä ostoksille Changeen, tämän on jokainen imetysrumban tai ylipäätään vauvarumban läpikäynyt äiti ansainnut!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti